Eilen Ylen Kuningaskuluttajan Valheenpaljastaja-sarjassa julkaistiin hyvä kirjoitus huuhaasta Suomen mediassa. Ytimessä on median sitkeä taipumus hakea käsittelemilleen aiheille useampia näkökulmia. Tämä on kunnioitettava perinne – monet asiat ovat monimutkaisia ja joissakin tapauksissa olisi jopa vastuutonta esittää niistä vain yksi puoli. Näiden lisäksi meidän on kuitenkin tiedostettava, että on olemassa myös valtavan suuri joukko asioita, missä vastakkaiset näkemykset yksinkertaisesti eivät ole saman arvoisia. Niiden esittäminen yhdenvertaisina mediassa luo tasapainoharhan (engl. ‘false balance’), joka saa aikaan sen että asiaan vihkiytymätön katsoja/lukija hämääntyy luulemaan että näkökulmat todella ovat vaihtoehtoja toisilleen. Aiheesta on kirjoittanut erinomaisesti myös Juhani Knuuti. Tasapainoharhalle alttiit aiheet ovat yleensä niitä, jotka voitaisiin selvittää tieteen avulla.
Valheenpaljastajan artikkeli on hyvä keskustelunavaus, mikä kaipaa jatkoksi ehdotuksia konkreettisista toimenpiteistä. Tässä omia ajatuksiani aiheesta.
Olen itse median suhteen täysi maallikko. Seuran sitä ymmärtämättä kaikkia uutisten raportointiin liittyvää taustatyötä. On selvää, että on jo olemassa suuri määrä vastuunsa tuntevia hyviä journalisteja, jotka tunnistavat tasapainoharhan ongelman ja pyrkivät välttämään sitä. Ajatukseni eivät siis koske heitä, vaan kirjoitan yhden näkemyksen tiedemaailman sisältä mediaan päin.
Ensimmäinen askel ongelman korjaamiseksi on sen myöntäminen. Toivon, että nyt jo mahdollisimman moni tiedostaisi että vääränlaisen raportoinnin suhteen mediassa todella on ongelma. Ehkäpä haaste onkin siinä, kuinka nyt pitäisi toimia? Ehkä ajatus tasapainoharhan välttämisestä tuntuu joidenkin mielessä ikään kuin laittaisi peukalon vaa’alle? Voiko vahingossa syyllistyä sensuuriin?
Uskoisin että kaikille on selvää, että ajat muuttuvat ja median rooli sen mukana.
“Perinteiselle” medialle (lehdet, televisio, radio) on edelleen kysyntää mutta uuden ajan myötä tulee myös uusia tehtäviä vanhempien jäädessä vähemmälle huomiolle. Tästä voidaan johtaa ensimmäinen huomioni:
(1.) Median tehtävä ei ole enään antaa jokaiselle ääni. Aikana ennen internettiä tämä saattoi olla tärkeää. Mielipidekirjoituksilla yms oli paljon suurempi rooli. Nykyään on blogeja ja sosiaalinen media. Jos on sanottavaa, jokainen saa kyllä äänensä kuuluviin.
Kohta (1) pitää yhdistää seuraavaan huomioon:
(2.) Medialla on lupa nostaa rimaa korkeammalle. Näkemyksiltä on oikeus vaatia paljon muutakin, kuin vain se että se poikkeaa valtavirrasta. Mitä jos vaadittaisiin, että näkemyksen esittää alan asiantuntija tai edes henkilö jolla on alalta tutkinto? Pelkkä omakohtainen kokemus on kyllä mielenkiintoista ja joissakin yhteyksissä sellaisiakin voi esittää; mutta ei samanarvoisena vastakkaisena näkemyksenä. Riman nostaminen liittyy muihinkin keskusteluihin, kuten ‘klikkijournalismiin’.
Kohtien (1) ja (2) perusteella päästään eroon sensuurihuolista. Se ei ole sensuuria, että ylläpitää tiettyjä standardeja. Jos lähtökohta on se, että oikeus mielipiteen esittämiseen vaikutusvaltaisessa mediassa tulee ansaita (esimerkiksi meritoitumalla alan tutkijana), ei tarvitse pelätä sitä että muiden näkökulmien poisjättäminen olisi sensurointia. Vaihtoehtoiset näkökulmat tulevat kyllä vuonna 2016 esiin muitakin reittejä. Sen ei tarvitse olla arvostettujen lehtien/televisio-ohjelmien tehtävä.
On selvää, että on olemassa myös tieteellisiä kysymyksiä missä on ristiriitaisia näkemyksiä. Näiden tärkeimmät keskustelufoorumit ovat kuitenkin vertaisarvioidut tieteelliset julkaisut ja konferenssit. Jos alan tutkijoiden näkemyksiä esitellään mediassa, päästään kohtaan:
(3.) Aina on hyvä selvittää mikä on alan tutkijoiden konsensus. Se johtaa siihen että on helpompaa nähdä…
(4.) Kenellä on asiassa todistustaakka? Jos tutkijoiden valtavirran näkemys haastetaan, se tulee tehdä vähintään yhtä painavin perustein, kuin millä yksimielisyys on saavutettu. Vaikka poikkeavan näkemyksen lääketieteellisessä aiheessa esittääkin lääkäri, hän on se jolta on lupa vaatia enemmän. Tulee myös muistaa, että mikäli hän on oikeassa, hän voi argumentoida kantansa myös tieteellisillä foorumeilla. Siellä ei omakohtaiset kokemukset paljoa paina, vaan kiistat ratkotaan tieteellisen näytön avulla.
Kohdilla 1-4 päästään jo pitkälle. Raportoinnissa on kuitenkin suuri houkutus sortua vielä yhteen virheeseen, eli aiheesta poikkeamiseen.
Kun puhutaan esimerkiksi vaihtoehtohoidoista, aihe voi olla alunperin se, onko niillä mitään tieteellisesti tutkittua tehoa. Kun näkemysten vaihto alkaa, alakynteen jäävä osapuoli pyrkii usein vaihtamaan aihetta. Siinä missä aluksi puhuttiin tehosta, yhtäkkiä ollaankiin siinä, että “ihmisellä on oikeus valita”. Ok, ihan validi keskustelunaihe mutta minne se alkuperäinen pointti unohtui? Keskustelu maidon terveysvaikutuksista saattaakin lopulta olla mielivaltaista huutelua siitä, että “teollisesti tuotettu maito on puolikuollutta”. Retoriikan taso vajoaa ja alkaa olkinukke-argumenttien pystyttäminen, tunteisiin vetoaminen ja yleisesti aiheen vierestä puhuminen. Tällöin tasapainoharha vahvistuu, sillä huonoilla argumenteilla voi kerätä sympatiapisteitä ja herättää keskustelua, mikä ei kuitenkaan millään tavalla palvele ydinkysymysten ratkaisemista. Äärimmäisen tärkeä kohta on siis..
(5.) Pysytään aiheessa.
Uskoisin että näillä kohtalaisen yksinkertaisilla perussäännöillä pystyttäisiin jo vähentämään tasapainoharhan riskiä merkittävästi. Mitä mieltä itse olet?
Olen ottanut kirjoitukseen vaikutteita tästä mielestäni erinomaisesta artikkelista parin vuoden takaa.
