Vuosi 2019 on startannut ja eletään uudenvuoden lupausten, joulukilomorkkisten ja kuntosaliruuhkien kuuminta aikaa. Tähän saumaan iskee myös vegaanihaaste, jossa nimensä mukaisesti edistetään pelkästään kasvikunnan tuotteisiin perustuvaa ruokavaliota. Suomessa vegaaniruokavalion suosio on kasvanut tasaisesti, mikä näkyy konkreettisesti mm. kauppoihin ilmestyneinä vegehyllyinä. Kriittiseen ajatteluun taipuvaisena tällainen herättää aina myös kovasti kiinnostusta. Onko kyseessä taas yksi “buumi” tai villitys? Onko tästä jotain haittaa? Miksi tällaista ylipäätään tapahtuu?
Sivujani vähänkin tarkemmin seuranneille ei varmastikaan tule yllätyksenä, että oma ruokavalioni on ollut lähes vegaaninen vuodesta 2014 lähtien. Se tarkoittaa sitä, että en ole asian suhteen ehdoton, mutta oletusarvoisesti valitsen kasvispohjaisen vaihtoehdon.
Sen sijaan uutena tietona saattaa tulla se, että ratkaisuni ei suinkaan ole ollut mikään itsestäänselvyys. Se ei myöskään ole ollut mikään hetken hurahdus, eikä missään nimessä tunnepitoinen päätös. Ratkaisuni on seurausta näiden vastakohdasta; se on ollut vastahakoista – monin paikoin kivuliastakin – älyllistä rimpuilua.
Tässä on se syy, miksi aiheesta syntyi myös tämä blogikirjoitus. Minulle tämä prosessi on ollut äärimmäinen harjoitus kriittisessä ajattelussa sekä tieteen ja filosofian arvostamisessa. Nämä ovat kaikki blogini teemoja, joten tämä sopii tänne täydellisesti.
Syy on selvä, mutta ajankohta ei niinkään. Olisin voinut kirjoittaa aiheesta jo kauan sitten, mutta totta puhuakseni en ole halunnut. Tärkein syy tähän on se, että vegaaniruokavaliosta on ollut äärimmäisen vaikea saada aikaan järkevää keskustelua. Jopa älykkäiden ja korkeasti koulutettujen ihmisten keskuudessa törmää käsittämättömän huonoihin argumentteihin, tarpeettomaan vitsailuun ja aiheen väistelyyn. Toinen iso syy on se, että tässä on suuri leimautumisen riski; jos tulee “kaapista ulos”, siinä on näppärä tekosyy argumenttien sivuuttamiseen. Puhuessani esim. sydänterveydestä, minua ei voi ottaa vakavasti, koska olen haiseva hippi.
Ennakoidessani näitä seikkoja, olen lykännyt aiheesta kirjoittamista, jotta ehtisin valottaa ajatusmaailmaani laajemmin. Toivon ajan olevan nyt kypsä sille, että suurin osa säännöllisistä lukijoistani on jo hoksannut, että pyrin aina ajattelemaan asioita mahdollisimman perusteellisesti ja toisistaan erillisinä. Vaikka olen yhdestä asiasta yhtä mieltä, se ei tarkoita että siitä voi päätellä kantani toiseen asiaan. Leimaajia varmasti on edelleen, mutta toivon mukaan heidän määränsä jää vähäiseksi ja muille on selvää, että leimaus kertoo enemmän heistä, kuin minusta. Toivon myös, että aika alkaa pikkuhiljaa olla kypsä sille, että asiasta voi käydä keskustelua ilman että se avataan parhaalla vegaanivitsillä.
