Tunteeton vegaani

Vuosi 2019 on startannut ja eletään uudenvuoden lupausten, joulukilomorkkisten ja kuntosaliruuhkien kuuminta aikaa. Tähän saumaan iskee myös vegaanihaaste, jossa nimensä mukaisesti edistetään pelkästään kasvikunnan tuotteisiin perustuvaa ruokavaliota. Suomessa vegaaniruokavalion suosio on kasvanut tasaisesti, mikä näkyy konkreettisesti mm. kauppoihin ilmestyneinä vegehyllyinä. Kriittiseen ajatteluun taipuvaisena tällainen herättää aina myös kovasti kiinnostusta. Onko kyseessä taas yksi “buumi” tai villitys? Onko tästä jotain haittaa? Miksi tällaista ylipäätään tapahtuu?

Sivujani vähänkin tarkemmin seuranneille ei varmastikaan tule yllätyksenä, että oma ruokavalioni on ollut lähes vegaaninen vuodesta 2014 lähtien. Se tarkoittaa sitä, että en ole asian suhteen ehdoton, mutta oletusarvoisesti valitsen kasvispohjaisen vaihtoehdon.

Sen sijaan uutena tietona saattaa tulla se, että ratkaisuni ei suinkaan ole ollut mikään itsestäänselvyys. Se ei myöskään ole ollut mikään hetken hurahdus, eikä missään nimessä tunnepitoinen päätös. Ratkaisuni on seurausta näiden vastakohdasta; se on ollut vastahakoista – monin paikoin kivuliastakin – älyllistä rimpuilua.

Tässä on se syy, miksi aiheesta syntyi myös tämä blogikirjoitus. Minulle tämä prosessi on ollut äärimmäinen harjoitus kriittisessä ajattelussa sekä tieteen ja filosofian arvostamisessa. Nämä ovat kaikki blogini teemoja, joten tämä sopii tänne täydellisesti.

Syy on selvä, mutta ajankohta ei niinkään. Olisin voinut kirjoittaa aiheesta jo kauan sitten, mutta totta puhuakseni en ole halunnut. Tärkein syy tähän on se, että vegaaniruokavaliosta on ollut äärimmäisen vaikea saada aikaan järkevää keskustelua. Jopa älykkäiden ja korkeasti koulutettujen ihmisten keskuudessa törmää käsittämättömän huonoihin argumentteihin, tarpeettomaan vitsailuun ja aiheen väistelyyn. Toinen iso syy on se, että tässä on suuri leimautumisen riski; jos tulee “kaapista ulos”, siinä on näppärä tekosyy argumenttien sivuuttamiseen. Puhuessani esim. sydänterveydestä, minua ei voi ottaa vakavasti, koska olen haiseva hippi.

Ennakoidessani näitä seikkoja, olen lykännyt aiheesta kirjoittamista, jotta ehtisin valottaa ajatusmaailmaani laajemmin. Toivon ajan olevan nyt kypsä sille, että suurin osa säännöllisistä lukijoistani on jo hoksannut, että pyrin aina ajattelemaan asioita mahdollisimman perusteellisesti ja toisistaan erillisinä. Vaikka olen yhdestä asiasta yhtä mieltä, se ei tarkoita että siitä voi päätellä kantani toiseen asiaan. Leimaajia varmasti on edelleen, mutta toivon mukaan heidän määränsä jää vähäiseksi ja muille on selvää, että leimaus kertoo enemmän heistä, kuin minusta. Toivon myös, että aika alkaa pikkuhiljaa olla kypsä sille, että asiasta voi käydä keskustelua ilman että se avataan parhaalla vegaanivitsillä.

Väliaikainen kokeilu, josta tuli pysyvä

Kuten todettua, vaikka en olekaan tällaista syväluotaavaa kirjoitusta koskaan julkaissut, en myöskään ole erityisemmin peitellyt ruokavaliotani. Se on tullut esiin monessakin keskustelussa ja viitteitä näkyy Instagram-postauksistani. Olen myös maininnut asiasta muutamissa haastatteluissa, joista viimeksi Jukka Mäennenän podcastissa. Siellä on enemmänkin asiaa omista ruokavalio- ja treenikokemuksistani mutta tässä vielä saman asian kertausta. Jos podcast on tuttu, voit surutta hypätä seuraavan alaotsikon kohdalle.

Nykyinen ruokavalioni on siis tätä kirjoittaessani ollut voimassa n. 5v. Edellisen n. 11v aikana harrastanut milloin mitäkin ruokavaliokokeiluita; lähinnä urheiluravitsemus edellä. Minua on kiinnostanut, miten mikäkin vaikuttaa omaan suorituskykyyn ja terveyteeni. Kyse on minulle ominaisesta tutkijaluonteesta. Tähän aikaan mahtuu niin karppausta, ketoosia, pätkäpaastoilua kuin paleotakin. Jossain vaiheessa huomasin, että järkevät ruokavaliokokeilut (joihin en laske mm. veriryhmädieettejä, pH-ruokavalioita yms huuhaata) alkoivat olla vähissä. Mietin että vegaanius tai edes kasvissyönti ovat kuitenkin vielä kokeilematta.

Ajatuksena nämä tuntuivat vieraalta. Eihän voimaharjoittelija voi elää ilman Good Ol’ Chickeniä ja rahkaa! MISTÄ PROTEIINI? Tyypilliset kysymykset pyörivät myös minun mielessäni ja olin vakuuttunut kasvissyönnin suorituskykyä haittaavasta vaikutuksesta. Olin kuitenkin vuosien varrella eri yhteyksissä törmännyt sellaisten herrojen, kun Tuukka Simonen ja Jussi Riekki kirjoituksiin. Vaikka olin yleisesti eri mieltä, oli myönnettävä, että näillä kavereilla oli paljon vakuuttavia argumentteja.

Minulla oli sittemmin ollut myös ilo ja kunnia tutustua Jussiin henkilökohtaisesti. Olen oppinut häneltä paljon ja hän oli yksi kantava voima sen taustalla, että ylipäätään sain tämän blogini teknisesti jaloilleen. Kun päätin kokeilla vegaaniruokavaliota, käännyin siis Jussin puoleen ja pyysin ideoita syömisistä, millä pääsisin alkuun.

Tämä oli suunniteltu 6kk projektiksi.

Kyseinen puoli vuotta oli varsin opettavaista aikaa. Löysin kauppojen käytäviltä aivan uusia hyllyjä, joiden olemassaolosta en ollut aikaisemmin ollut lainkaan tietoinen. Tutustuin sellaisiin ruokiin, kuin tofu ja linssit ensimmäistä kertaa. Käydessäni ulkona syömässä, otin selvää mm. Oikeutta Eläimille-keskustelufoorumilta paikoista, joissa minulla oli “lupa” käydä. Selvisi mm. että pikaruokapaikoista Hesburger oli jees, mikäli siellä tilaa falafel-burgerin ilman talon kastiketta. Tätä optiota hyödynsin herkutteluhampaan kolottaessa. Halusin kokea paitsi vegaaniruokavalion terveydelliset vaikutukset, myös siihen liittyvän elämäntavan noudattamisen (olettamani) vaikeuden. Keskustelufoorumeilla tulin myös tutustuneeksi vegaanien kirjoituksiin, jotka eivät nätisti sanottuna aina vakuuttaneet. Kun edelleen ajattelin kyseessä olevan vain väliaikainen kokeilu, varauduin käyttämään noilta foorumeilta poimimiani helmiä argumenttina siitä, että en halua olla sellaisen jengin kanssa missään tekemisissä. Toki oli myönnettävä, että oli siellä paljon hyvääkin asiaa, jotka herättivät tärkeitä ajatuksia.

Ajan myötä en kokenut jääväni mistään tärkeästä paitsi. Treenit kulkivat entiseen malliin, mitä nyt yhdessä vaiheessa piti lisätä kreatiini mukaan (soijaproteiini)palautusjuomaan. En tajunnut, että sen totaalinen puute ruokavaliossa sai aikaan kehonkoostumuksen muutoksen, mikä InBody-mittauksessa vaikutti siltä että lihasta lähtee ja läskiä tulee tilalle. Tuloksissa ei kuitenkaan näkynyt muutosta.

Ystävilläni oli hauskaa! Monet naurut irtosivat, kun ennen proteiinistaan niin tarkka kaveri olikin vaihtanut PUPUN RUOKIIN. Joissakin ruokapaikoissa vaihtoehdot olivat todella säälittävät, eikä ollut tavatonta että ainoa vaihtoehto oli vihreä salaatti. Tilanne on kohentunut monta kertaluokkaa viimeisen parin vuoden aikana. Voin vain kuvitella, minkälaisia haasteita ne vegaanit ovat kohdanneet, jotka ovat noudattaneet ruokavaliotaan jopa vuosikymmeniä.

Viikko vaihtui toiseen ja ennen kun huomasinkaan, 6kk oli vierähtänyt. Seurasin kokeiluni aikana veriarvoja ja vastoin odotuksiani, monet arvot jopa hieman paranivat entisestään. Olin tuohon aikaan nykyistä aika paljon tuhdimmassa kunnossa, mistä lähti n. 5kg pois ilman että tarkoitukseni oli varsinaisesti painonpudotus. Minulla on jemmassa treenipäiväkirjoja hyvin pitkältä ajalta ja sieltä voin tarkistaa, että tammikuussa 2014, 96-kiloisena kovin maastaveto oli 3x170kg. Huolimatta painon putoamisesta, kesäkuussa nostin vielä 1x180kg painoni ollessa 91kg. Vertailun vuoksi todettakoon, että vähän ennen joulua 2018 nostin 2x190kg painoni ollessa 83kg. Juoksin myös elokuussa Ruskamaratonin aikaan 4h 19min, mikä ei yleisesti ottaen ole kummoinen tulos, mutta oli aerobista harjoittelua ikänsä kavahtaneelle jästipäälle suuri riemun päivä. Vuonna 2014 jo puolen tunnin yhtäjaksoinen juokseminen olisi luultavasti ollut sietämätöntä.

Näiden lukemien tarkoituksena on siis sanoa, että oma kokemukseni on linjassa sen tieteellisen tutkimustiedon kanssa, ettei vegaaniruokavalio missään tapauksessa ole este aktiiviselle liikkumiselle, kehittymiselle ja terveydelle. On totta, että jotain pohjakuntoa voimaharjoitteluun minulla on ollut, mutta koska olen pystynyt jatkamaan kehittymistä, en näe mitään syytä, miksi myöskään noita pohjia ei olisi voinut rakentaa kasvispainotteisella ruokavaliolla.

Iso kiitos nykyisestä kunnostani kuuluu Juhani Pitkäselle, joka on laatinut treeniohjelmani viimeisen 1,5v ajan. Olen myös oppinut häneltä paljon vegaaniravitsemuksesta ja hän on tänä vuonna yksi vegaanihaasteen tutoreista.

Yhteenvetona voin todeta, että kokeiluni ei tuottanut minulle mitään suuria mullistuksia olotilojen suhteen. Fiilis oli kutakuinkin yhtä hyvä tammikuussa, kun se oli kesäkuussakin. Sen sijaan veriarvoni paranivat hieman ja opin paljon uutta ravitsemuksesta. Ehkä kuitenkin tärkein oppitunti tapahtui kognition puolella, missä jouduin ajattelemaan asioita aivan uudelta kannalta sekä haastamaan pölyttyneitä uskomuksiani.

Lopulta en nähnyt yhtään hyvää syytä lopettaa. Ero oli vain siinä, että tuon 6kk olin 100% ehdoton mutta sen jälkeen löysäsin hampputukan nutturaa.

Laajeneva horisontti

Kun vegaaniruokavaliosta alkoikin pikkuhiljaa muodostua kokeilun sijaan tapa, aloin myös tutustua muihin aihetta koskeviin näkökulmiin. Fyysinen puoli on kivaa mutta paljon enemmän rakastan haastaa itseäni ajattelun tasolla. Tässä olikin paljon tekemistä ja prosessi on ollut niin kirjava, etten pysty muodostamaan siitä selkeää aikajanaa.

Yksi keskeisimmistä muutoksista on tapahtunut yleisessä suhtautumisessa lihansyöntiin ja eläimiin. Ensimmäisenä on todettava, että en ole koskaan ollut erityisen eläinrakas ihminen. Perheellämme on kyllä ollut lemmikkikissa, jota pidin kovasti huolimatta siitä että sillä oli mahdollisesti jotain mielenterveysongelmia ja tapana hyökätä ihmisten kimppuun todella aggressiivisesti purren ja raapien. Kun tästä pedosta aika jätti, olen lähinnä ajatellut niin, että lemmikeistä on enemmän harmia, kuin iloa. Ei minulla toki ole koskaan ollut yleisesti mitään eläimiä vastaankaan ja olen aina kokenut ihmetystä ja ihastelua oppiessani eläinten biologiasta. En vain ole koskaan kokenut niihin erityistä tunnesidettä.

Varmaankin osin tästä syystä vegaaneille naureskelu oli minulle tuttua koko elämäni ajalta. Olenhan kasvanut monissa lihaa syövissä äijäporukoissa; kaveripiireissä, armeijassa, kesätöissä raksatyömailla, kuntosaleilla, jne. Lähimmässä tuttavapiirissäni ei ole koskaan ollut vegaaneja. Väärien käsitysten ja puutteellisen tiedon vauhdittamana, väheksyvä suhtautuminen oli normi. “Vitun hipeille” naureskelu oli hauskaa (ja on itse asiassa sopivassa kontekstissa edelleen. Huumori on sillä tavalla jännä kapistus).

Osana oman mentaalipuoleni haastamista, aloin perehtyä eläinten syönnin muihinkin puoliin; eläinten oikeuksiin, ympäristöön ja etiikkaan. Odotin löytäväni hyviä argumentteja sen puolesta, että kun vegaaniprojektini loppuu, juhlistan sitä syömällä kilon verisen pihvin, röyhtäisen, enkä koskaan katso taakseni. Onhan ihminen sentään biologialtaan sekasyöjä! Ja niin on myös moni fiksuna pitämäni ihminen, joten pakkohan heillä on olla takataskussaan hyviä perusteluja valinnoilleen.

Olin jo kokemusperäisesti vakuuttanut itseni siitä, että ainakaan välitöntä terveys- tai suorituskykyhaittaa vegaaniruokavaliosta ei omalla kohdallani ollut. Olin siis epäsuorasti päätynyt myös siihen johtopäätökseen, että modernin elämän kontekstissa eläinperäistä ravintoa ei tarvita mihinkään – niistä saatavat ravintoaineet voi tarvittaessa täydentää purkeista. Jatkoin siis etsintääni siihen suuntaan, että onhan oltava jotain vakuuttavia argumentteja myös sen puolesta, miksi niiden tuotantoa on jatkettava.

Alun yllätys pitkittyi ja muuttui hämmennykseksi. Hyviä argumentteja ei löytynytkään.

Kuten olen ajatteluni historiikissä kirjoittanut, olen ollut pitkään kiinnostunut tieteen ohella logiikasta ja argumentoinnista. Monet tyypilliset virheargumentit olivat tulleet tutuksi. “Se on luonnollista”, “näin on aina tehty” ja aiheen ohi keskustelu olivat huvittavia monissa aiheissa mutta aloin myös huomata, että näitä esiintyy runsain mitoin niiden puheissa, jotka puolustivat lihansyöntiä ja -tuotantoa. “Pihvi on hyvää” on kyllä argumentti, mutta se ei ole erityisen hyvä objektiivinen argumentti. Varsinkaan kun yritän viritellä keskustelua siitä, onko tehotuotanto eettistä ja voisiko sitä lihansyöntiä kenties edes vähän vähentää. Silti noita käsittämättämän huonoja argumentteja näki tulevan jopa hyvinkin älykkäinä pitämiltäni ihmisiltä. Tämä ei kerro älykkyyden puutteesta, vaan ihmismielen monimutkaisuudesta.

Kognitiivinen yhyy-elämys

Terveyden ja suorituskyvyn tarkkailu, sekä ajatteluhorisontin laajeneminen olivat jokseenkin hitaita prosesseja, jotka tietyllä tapaa ovat edelleen kesken. Olen kuitenkin yhden isomman oivalluksen kokenut ja se liittyy tapaani ajatella eläinten hyvinvointia.

Kuten olen myöskin historiikissäni kirjoittanut, minua on pitkään kiehtonut kognitiotiede. Sen myötä olen tutustunut myös tietoisuuden tutkimukseen ja filosofiaan. Olin joskus lukenut maineikkaan filosofi Thomas Nagelin vuonna 1974 julkaistun esseen ‘What Is It Like To Be A Bat”, missä hän pohtii otsikon mukaisesti, millaista voisi olla lepakko. Tai pikemminkin sitä, miten ihminen ei voi koskaan saavuttaa omassa mielessään sitä kokemusta, millaista olisi olla lepakko. Emme voi kokea, miltä lepakosta tuntuu navigoida kaikuluotauksen perusteella tai miten se kokee siipiensä läpyttelyn. Ainoastaan lepakko itse voi tietää sen. Parhaimmillaan voimme kokea sen, miltä tuntuu kun ihminen kuvittelee olevansa lepakko, ja tämä on aina vahvasti sidoksissa meille tuttuun kokemusmaailmaan. Nagelin essee on kiehtovaa pohdintaa mutta en ollut koskaan uhrannut sille erityisen paljoa aikaa. Puhumattakaan siitä, että olisin yhdistänyt tätä ajatuksiini eläinten hyvinvoinnista.

Toinen päässäni ollut irrallinen knoppi oli se, että vuonna 2012, maailman johtavat tietoisuuden tutkijat kokoontuivat Cambridgen eliittiyliopiston ihmisten ja eläinten tietoisuutta käsittelevään kokoukseen. Siellä he allekirjoittivat nk. Cambridge Declaration of Consciousness-dokumentin, missä vedetään yhteen alan paras tämänhetkinen tietämys. Tutkijoiden tieteellinen konsensus on selkeä: ihmiset eivät ole ainoita eläviä olentoja, joilla on tietoisuus. Meidän tietoisuutemme on todennäköisesti hyvin erilaista kuin monilla eläimillä mutta ainoa tietoisuuden muoto se ei missään nimessä ole. Kiehtovaa, mutta ei vieläkään soittanut kelloja.

Nämä pari tiedonmurua yhdistyivät ajatteluhorisonttini laajentuessa. Olin aina pinnallisen intuitivisesti järkeillyt niin, että koska eläimet eivät kykene monimutkaiseen ajatteluun, myös niiden hyvinvointi on toissijaista. Haastaessani ajatteluani, etsin argumentteja tätä vastaan ja törmäsin bioeetikko Peter Singeriin. Hän on julkaissut valtavan määrän erilaisia etiikkaa käsitteleviä filosofisia kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita. Häntä pidetään myös yhtenä merkittävimmistä modernin eläinoikeusliikkeen alullepanijoista. En ehtinyt päästä alkua pidemmälle Singerin kirjoituksissa, kun törmäsin yhteen siteeraukseen (vapaasti muokaten ja saattaa olla alunperin jonkun muun kynästä):

“Olennainen kysymys ei ole, voiko eläin ajatella, vaan voiko se kärsiä”

Kun pohdin tätä, se sitoi yhtäkkiä toisiinsa aikaisemman tietoni siitä, että tietoisuuden tutkijoiden mukaan eläimillä todennäköisesti on ihmisestä erilainen tietoisuus ja Nagelin ajatusleikin siitä, että ihminen ei voi koskaan omalla ajattelullaan tuota tietoisuutta tavoittaa. Silloin on aivan turha edes miettiä miltä eläimen kärsimys voisi tuntua tai liittyykö siihen ajattelua – se on silti asia, josta pitää välittää. Parhaimmillaankin voimme päästä käsiksi vain siihen, miltä tuntuu kun ihminen pohtii eläimen kärsimyksen kokemusta ja yrittää olla ajattelematta, kuin ihminen.

On kiistatonta objektiivista faktaa, että eläimet osoittavat käyttäytymistä, mikä on täysin yhteensopiva sellaisten ihmisille tuttujen kokemusten, kuin kipu, pelko ja suru kanssa. Jopa monimutkaisempina pitämämme kokemukset, kuten ahdistuneisuus ja mielenterveyden häiriöt näyttäisivät ilmentyvän eläimissä. Ne huutavat, pakenevat, kavahtavat, lamaantuvat, muuttuvat apaattiseksi, satuttavat itseään (tai toisiaan) ja osoittavat monia käyttäytymismalleja, jotka ihmisellä kertovat jostain suuresta hädästä. Tällöin on täysin yhdentekevää, liittyykö siihen monimutkaista ajattelua. Olennaista on ymmärtää, että eläin todennäköisesti on tietoinen olento ja osoittaa käyttäytymistä, joka on täysin yhteensopiva kärsimyksen kanssa. On siis erittäin vahvoja perusteita olettaa, että eläin todella kokee sille ominaista kärsimystä, jonka vain se voi kokea.

Eläimen kärsimyksestä voi välittää, vaikka niihin ei olisikaan erityistä tunnesidettä. Minulla ei ole tunnesidettä suurimpaan osaan ihmisistäkään mutta silti välitän heidän hyvinvoinnistaan enkä toivo heille tarpeetonta kärsimystä. Neutraalin suhtautumisen sijaan pidän joitakin ihmisiä suorastaan epämiellyttävinä mutta en toivo kärsimystä edes heille.

Ja on myös selvää, että syötäväksi kasvatettavat eläimet kokevat olosuhteistaan riippuen ainakin jotain näistä kärsimyksen muodoista. Ne eivät rajoitu pelkästään fyysiseen vahingoittumiseen, vaan pidän erittäin todennäköisenä sitä että esimerkiksi maidontuotannossa oleva lehmä kokee itselleen ominaista hätää ja kärsimystä kun se erotetaan vasikastaan. On syytä olettaa, että aivan kuten ihmiselle, evoluutio on kehittänyt monelle muullekin eliölle biologiset kiintymysvaistot jälkikasvuunsa. Se takaa vanhemman sitoutumisen jälkeläisensä kasvatukseen ja suojeluun. Siteen rikkoutumisen on oltava erittäin epämiellyttävää, jotta eläin pyrkii tekemään kaikkensa sen säilyttämiseksi.

Olen varma, että eettisestä filosofiasta löytyy myös vastakkaisia näkemyksiä mutta oletan eetikkojen enemmistön olevan sitä mieltä, että kärsimys on huono juttu. Tästä syystä ajattelen, että kärsimyksen vähentäminen on hyvä asia. Ja koska on hyviä syitä olettaa eläinten kykenevän kärsimään juuri niille ominaisella tavalla, on eläinten kärsimyksen vähentäminen tavoittelemisen arvoinen asia.

Sivuhuomiona todettakoon, että jos tunnistamme eläimillä olevan erilainen tietoisuus, se pätee myös omiin lajitovereihimme. Esimerkiksi pienen lapsen tietoisuus on merkittävällä tavalla erilainen kuin aikuisilla (aihetta käsittelee aivan huikean kiehtova kirja Philosophical Baby, joka löytyy myös Terra Cognitan suomennoksena). Myös Alzheimeria sairastava vanhus tai vaikeasti CP-vammainen ihminen kokevat hyvin erilaisen tietoisuuden, kuin sinä tai minä. En keksi mitään vakuuttavaa argumenttia sille, miksi meidän pitäisi rajoittaa kärsimyksestä huolehtiminen pelkästään keskimääräiseen, n. 10-80-vuotiaaseen, terveeseen Homo Sapiens -lajin edustajaan. On olemassa valtava määrä erilaisia tietoisuuksia myös tämän kapean saarekkeen ympärillä ja ajattelen, että eettiseen elämään kuuluu välittämisen piirin laajentaminen paljon kauemmas (mutta ei loputtomiin, kts. alla lisää).

Tämän oivaltaminen on minulle nyt niin päivänselvä asia, että oikein hävettää, miten kauan siinä meni. Ihminen on kuitenkin hyvä keksimään jälkeenpäin teoilleen oikeutuksia. Tällä hetkellä vahvin selitystarina omassa päässäni on se, että olen analyyttinen ihminen, jolla ei ole erityistä tunnesidettä eläimiin. Jotkut ehkä kokevat tämän saman oivalluksen tunnetasolla jo hyvin nopeasti – he näkevät eläimen kärsivän ja se riittää. Minun reittini oli mutkikkaampi ja paljon pidempi.

Tämän yhyy-elämykseni jälkeen oli helppo kallistua käytännön ratkaisuun: vähennän eläintuotteiden käytön minimiin. Piste. Tiedän, että terveyteni ei todennäköisesti vaarannu ja samalla tulen vähentäneeksi samalla planeetalla tallustavien tietoisten olentojen kärsimystä. Tämä oli oikeastaan aika vapauttava päätös; on helppo jäävätä itsensä ravitsemukseen ja eläinten syönnin etiikkaan liittyvistä keskusteluista. Ei jaksa vääntää mistään rasva- vs. hiilarigrammoista kun suhteellisen toimiva ratkaisu on löytynyt. Eikä tarvitse miettiä, onko punainen liha eettisempää, kuin kana – vähennetään varman päälle molempia.

Mutta kun se ajattelu on kuitenkin kivaa, niin eihän se siihen jäänyt…

50 Shades

Eläintuotteiden minimointi voi siis olla eettisesti näppärä ‘varman päälle’ -ratkaisu. Kun ei tule tuettua eläintuotantoa omilla kulutusvalinnoillaan, on aika varmaa, että ainakin jonkun verran kärsimystä vähenee. Asiat eivät kuitenkaan koskaan ole mustavalkoisia, vaan väliin mahtuu vähintään 50 erilaista harmaata (kärsimyksen?) sävyä. Varsinkin kun kyse on etiikasta.

Silminnähden ahdistunut, säikky, arpinen ja saparonsa menettänyt sika ahtaassa karsinassaan on eläinten oikeuksien riipaiseva mannekiini. Luultavasti paatuneinkin lihansyöjä joutuu toteamaan että “on kyllä ikävää”, ennen kun vaihtaa kanavaa ja ottaa toisen haukun kinkkuleivästään. Tällaiset tapaukset nostattavat aina ansaitusti meteliä julkisuudessa. On kuitenkin aivan yhtälailla selvää, että sikoja kasvatetaan myös paremmissa olosuhteissa. Vaikka niistäkin pitää keskustella, on fakta, ettei kaikki kärsimys eivätkä kaikki olosuhteet ole yhtä pahoja.

Koska olen kasvanut pienessä maalaiskylässä, satun tuntemaan maanviljelijöiden lisäksi karjan- ja maidontuottajia. Tiedän, etteivät nämä ole missään tapauksessa pahoja ihmisiä – päinvastoin. Heillä on sydän paikallaan ja uskon monien aidosti välittävän kasvattamiensa eläinten hyvinvoinnista. Tätä tukee myös tutkimustieto. Itse olen huolissani myös näiden kasvattajien ja heidän perheidensä hyvinvoinnista, joten mikä on ratkaisu?

Moni voi varmasti päätyä erilaisiin johtopäätöksiin mutta itse ajattelen asiaa vuosi(kymment)en aikajänteellä. Trendit (kts. alempana lisää) viittaavat siihen, että tarve lihantuotannolle vähenee tasaisesti. Lihantuottajat ovat yleensä perineet elinkeinonsa ja tekevät sitä, koska se on kannattavaa – eivät siksi että olisivat jotain murhanhimoisia psykopaatteja, jotka nauttivat tietoisten olentojen tappamisesta. Tuottajien syyllistämisen sijaan mielestäni onkin järkevää valjastaa kärsimyksen vähentämiseen voimista mahtavimmat: markkinatalouden jumalat. Tekemällä kuluttajavalintoja, jotka kannustavat lihan sijasta kasviproteiinin tuotantoon, karjatilojen periytymisen ketju vaihtuu pikkuhiljaa muuhun ruoan tuotantoon. En toki ole asiantuntija tämän prosessin mekanismeissa mutta sillä kuuluisalla maalaisjärjellä ajateltuna en myöskään näe tälle mitään periaatteellista estettä. Isommassa mittakaavassa ja aikaperspektiivissä on muistettava, että vielä vuonna 1920, jopa 70% suomalaisista sai elantonsa maataloudesta, kun vuonna 2004 se oli enää 4%. Jos siis kävisimme tätä keskustelua 100v sitten, painotukset olisivat täysin erit.

Pointtina tässä on korostaa sitä, että vaikka järjen ja logiikan tasolla tiedostan eläinten tuotannon ongelmat, en silti missään nimessä syyllistä tuottajia.  Näen myös sellaisen ikävän realiteetin, että valtavia määriä ihmisen aiheuttamaa eläinten kärsimystä tulee vielä tapahtumaan, ennen kun se lakkaa. Eikä se varmasti koskaan ihan nollaan menekään.

Toinen samankaltainen harmaan sävy liittyy metsästykseen. Puhuttaessa lihansyönnistä, olen havainnut monen siirtyvän nopeasti puolustuskannalle nimenomaan metsästyksen suhteen. Sehän on aivan luonnollista, ihmiset ovat tehneet sitä jo kymmeniä tuhansia vuosia, eläimet saavat elää niille lajinomaista elämää ja metsästys on tärkeä osa eläinkantojen tasapainon ylläpitoa.

Kaikki ovat totta.

Itse asiassa väittäisin, että jos kaikki ruokapöydissämme oleva liha olisi vapaana kasvanutta riistaa, eettinen keskustelu sen ympärillä olisi täysin eri luokkaa. Maalaiskylätaustastani johtuen, tunnen myös henkilökohtaisesti paljon metsästäjiä ja kunnioitan heidän suhdettaan paitsi luontoon yleisesti, myös jahtaamaansa riistaan. Siinä missä peruskuluttaja käyttää pari sekuntia poimiakseen puolihuolimattomasti Prisman lihaosastolta sen 400g jauhelihapaketin muutamalla eurolla, Aito Metsästäjä on voinut käyttää oman lihansa hankintaan kymmeniä kertoja enemmän aikaa ja rahaa. Peruskuluttaja on ulkoistanut lihansa kasvatuksen, tappamisen, teurastamisen ja paketoinnin. Aito Metsästäjä tekee kaiken itse. Eläinten kokemassa kärsimyksessä on valtava ero.

Tässä taas pointtina se, että en myöskään niputa kaikkea lihansyöntiä yhteen. Tuotetussa lihassa ja metsästämisessä on suuria eroja, jotka mahtuvat eettisen harmauden spektriin. Metsästys on tarkoin säädeltyä puuhaa, ja samalla tavalla, kun en olisi viemässä karjankasvattajilta töitä, en myöskään kieltäisi metsästystä. Mielestäni on tärkeää tunnistaa tässäkin asiassa aiheiden syvällisyys ja nyassit.

En silti näe metsästystä täysin ongelmattomanakaan. On selvää, että monia eläimiä tapetaan “turhaan” motiivina ollen pelkästään hauska ajanviete, eikä esimerkiksi ravitsemuksellinen tarve. Moni metsästäjä kun hakee pakastimeen riekon viereen myös sitä Citymarketin tarjouskanaa. Tämä on kuitenkin tärkeä yksityiskohta keskustelun kaikille osapuolille.

Eettiseen spektriin mahtuu paljon muitakin sävyjä.

On esimerkiksi selvää, että eläimet kärsivät myös luonnossa. Onhan se tunnetusti julma. Missä määrin siis painotamme tällaista “luonnollista” kärsimystä suhteessa ihmisen  aiheuttamaan? Millaisilla aseilla metsästäminen on parasta? Tehokas kivääri voi tappaa silmänräpäyksessä mutta varsijousi aiheuttaa tuskallisen ja pitkän kuoleman. Tärkeitä kysymyksiä.

Pohdintaa pitää jatkaa, koska eliökunta on niin valtavan suuri. Ja kun jatkamme, löydämme vielä lisää kiinnostavia aiheita.

Mainitsin aikaisemmin tietoisuuden saarekkeen, jossa suurin osa meistä terveistä ihmisistä asustelee. Mainitsin myös sen laajentamisen. Monelle onkin selvää, että esimerkiksi oman koiran kärsimyksestä pitää olla huolissaan. Myös naapurin koiran, ja luultavasti kissan. Entäpä sika? Se lienee älykkyydeltään vähintään koiran tasolla. Monet linnut vaikuttaisivat olevan paljon älykkäämpiä. Tulisiko siis lintujen hyvinvoinnista olla erityisen huolissaan?

Entäpä jos mennään evoluution puussa kauemmas. Selkärankaisten kärsimys on meille ehkäpä helpointa ymmärtää, mutta entäpä pääjakso selkäjänteiset? 5000m syvyydessä elävä merituppi kuuluu selkärankaisten kanssa selkäjänteisiin, eli myös sillä on alkeellinen hermoston kaltainen rakenne. Missä määrin se voi kokea kärsimystä? Itse pitäisin todennäköisenä, että jossain määrin. Sen tietoisuus vain on niin kaukana omastamme, että sitä on täysin mahdotonta käsittää. Mielestäni on kuitenkin todennäköistä, että merituppieläimen kokema kärsimys on paljon kapea-alaisempaa, kuin monimutkaisemmilla selkärankaisilla. Se voinee esimerkiksi kokea omalla tavallaan kipua mutta tuskin mitään skitsofreniaan rinnastettavaa. Toisaalta voitaisiin ajatella, että sillä on täysin meille tuntemattomia kärsimyksen – tai mielihyvän – muotoja. Ehkäpä muutokset ympäröivän veden suolapitoisuudessa “tuntuvat” joko “hyvältä” tai “pahalta”. Tätä on lähes mahdotonta ajatella, mutta tietoisuuden filosofiassa kyse on vakavasti otettavasta kysymyksestä.

Sama koskee muuten myös sellaisia olentoja, kun katkaravut, osterit… ja ne hyönteiset, jotka ovat nousemassa muodikkaaksi ravinnoksi.

Tiedostan varsin hyvin, että tässä vaiheessa pohdintani ylittää tietyn kriittisen huumorikynnyksen. Osa lukijoista saattaa jo naureskella, että nyt se vitun hippi miettii jo merenpohjan matojen ja sirkkojen hyvinvointia.

No niin vähän mietinkin. Ja onhan se kieltämättä vähän hassua.

Vai onko? En ole aivan täysin vakuuttunut. Jos keksit hyvän argumentin, kuulen sen mielelläni! Nämä ovat mielestäni mielenkiintoisia ajatuksia.

Jos jatketaan vielä eteenpäin, spektrin sävyjä alkaa olla hankala erottaa ääripäästä. Pääsemme nimittäin vielä kauemmas evoluution puussa aina kasveihin – ja miksei bakteereihin ja viruksiin saakka.

Huumorikynnys ylittyy monella aina kun uutisoidaan esimerkiksi uusista tutkimustuloksista liittyen kasvien kommunikointiin tai reaktiivisuuteen ympäristön ärsykkeisiin. Esimerkiksi tänä vuonna uutisoitiin tutkimuksesta, jossa raportoitiin että maissin taimien lehtien silittäminen sai aikaan kemiallisen “viestin” erittymisen kasvista toiseen niiden juurien kautta. Uutisissa tämä kuvattiin siten, että kasvit kommunikoivat keskenään ja mielikuva keskenään juttelevista kukista on valmis. Kommenttiosastoissa naureskeltiin poloisille vegaaneille, jotka eivät enää voi syödä edes kasveja kun nekin tuntevat. Sama siis lyödä lisää maksalaatikkoa poskeen kun kaikki kärsii kuitenkin.

Jos sinä, rakas lukijani, olet malttanut tänne saakka, toivon mukaan osaat jo odottaa että tähänkin asiaan liittyy tärkeitä nyansseja.

Tämä on juuri niitä “kaltevan pinnan” argumentointivrheitä, josta näkee eri muotoja muissakin keskusteluissa. Homoseksuaalit eivät saa mennä naimisiin, koska kohta mennään koirien kanssa. Jumalan on pakko olla olemassa, koska muuten menee moraali ja on sama vaihtaa jalkapallon harrastaminen murhaamiseen. Kaava on sama: jos otetaan pieni askel, se johtaa vääjäämättä johonkin äärimmäiseen (ja usein absurdiin) johtopäätökseen. Jos murehdit elävien olentojen kärsimyksestä, et voi syödä edes kasveja koska nekin elävät. Kannattaa myös jättää seuraava antibioottikuuri syömättä, koska poloiset bakteerit kuolevat. Joten pihvi sitten mediumina, kiitos.

Valaistuneinkaan guru jyrkässä kasvissyöjäuskonnossa ei varmasti väitä, että itsensä pitää näännyttää hengiltä, ettei vahingossakaan tule aiheutettua kärsimystä. Asiassa on paljon… aivan oikein; tärkeitä nyansseja.

Jos sukelletaan oikein syvälle tietoisuuden filosofiaan, sieltä löytyy vieras ja kiehtova maailma. Yksi syvyydessä uiskenteleva järkäle on nimeltään panpsykismi. Sen mukaan tietoisuus on universumin perusominaisuus ja esiintyy kaikessa olevassa. Tietyn tulkinnan mukaan voitaisiin olettaa, että jopa yksittäinen atomi on äärimmäisen alkeellisella tavalla tietoinen omassa “subjektiivisessa todellisuudessaan” mutta meille tutumpi tietoisuuden muoto vaatii lukemattomien atomien muodostamia hermosoluja, joista edelleen muodostuu miljardien yksiköiden määrätyn rakenteen myötä hermosto. Elävä, terve, hermosto näyttäisi olevan välttämättömyys monelle niistä kärsimyksen muodoista, joita ihmisellä ja selkärankaisilla tavataan. Tämä on helppo oivaltaa, jos mietitään aivokuollutta ihmistä. Hermosto on fyysisesti olemassa mutta koska se ei toimi, ainakin merkittävä osa kokemus- (ja kärsimys-) maailmasta suodattuu pois. Jos aikaisemmin pohdimme ihmisen ja merituppieläimen kokemusmaailman eroja, kasvit ovat ilman hermostoa vielä niin paljon kauempana, että en ainakaan itse näe mitään syytä olla niiden kokemusmaailmasta huolissaan. Bakteereista ja viruksista nyt puhumattakaan.

Toisaalta voi olla, että panpsykismi on väärin ja tietoisuus on rajoittunut vain hyvin tarkoin rajattuun tiettyyn osaan olevaisesta: eli siis karkeasti ottaen ihmisiin ja eläimiin.

Nyt on karattu jo melko kauas alkuperäisestä aiheesta, joten palataan kertarykäyksellä takaisin.

Väitin, että vegaaniruokavaliota kohti siirtyminen on näppärä ‘varman päälle’ -ratkaisu. Se pätee myös näissä syvissä vesissä ja harmaan sävyissä. Miten karjantuottajien elinkeino? Tuetaan valinnoilla siirtymistä yhä enemmän kasveihin. Onko metsästys eettistä? On se ainakin parempi valinta, kun tuotantoliha, joten jos eettisyys kiinnostaa etkä halua luopua lihasta kokonaan, suosi riistaa. Onko linnuilla tietoisuus? Entä kalat tai katkaravut? En tiedä. Mahdollisesti, joten varman päälle minimoin niiden syömisen. Miten sitten kun kasvitkin tuntevat? No ei tässä sentään ihan niin pitkälle meneviä johtopäätöksiä tarvitse vetää.

Viimeinen lisäys harmaan sävyihin: väitän, että vegaaniruokavalion tavoittelu on toimiva ‘varman päälle’ -ratkaisu modernissa yhteiskunnassa. Tämä johtuu siitä, että meille on tarjolla vaihtoehtoja. Lihan tai maidon sijaan voimme valita ottaa B12-vitamiinin purkista ja proteiinit valmiiksi kypsennetyistä pavuista. Tosin, jopa sekaruokavaliota vahvistetaan lisäämällä mm. D-vitamiinia moneen elintarvikkeeseen ja ilman näitä toimenpiteitä puutostilat olisivat paljon yleisempiä kaikilla ruokavalioilla. Näin ei ole ollut edes vielä 100v sitten, joten jos keskustelisimme silloin, kantani voisi olla eri. Voisin myös olla eri mieltä, jos puhuisimme nälänhädästä kärsivistä maista, missä kasvisravinnon tuotantoon liittyy keskeisiä ongelmia.

Ei myöskään ole mitään takeita siitä, että tilanteemme jatkuu näin hyvänä. Joku mittava kansainvälinen humanitäärinen tai sotilaallinen kriisi voi syöstä yhteiskuntamme sellaiseen tilaan, että riittävän ravitsemuksen turvaamiseksi meidän on pakko syödä säännöllisesti myös eläinperäisiä tuotteita. Toivon siis, että en ole suututtanut ainakaan kaikkia metsäsystä harrastavia lukijoitani. Teitä tarvitaan, kun sienipilvien pöly laskeutuu.

Takaisin terveyteen

Pitkällisen kiertotien jälkeen palataan taas hetkeksi siihen, mistä minunkin kokeiluni lähti liikkeelle: vegaaniruokavalion terveellisyys. Tässä vaiheessa tuskin tulee yllätyksenä, että tässäkin asiassa on niitä tärkeitä nyansseja.

Kiireisimmälle lukijalle tarjoan pikatiivistelmän omasta näkemyksestäni: riittävän monipuolisen ja kaikkiin ravitsemuksellisiin tarpeisiin vastaavan vegaaniruokavalion koostaminen vaatii enemmän panostusta, kun ravitsemuksellisesti vastaava sekaruokavalio. Jos se kuitenkin onnistuu, lopputulos on luultavasti terveellisempi, kuin monet dieettivillitykset tai väestön keskimääräinen perusruokavalio. Jos taas vertailukohdaksi otetaan Välimeren tyylinen sekaruokavalio, mikä sisältää myös maitotuotteita ja jonkin verran lihaa, en usko vegaanidieetin olevan parempi. Näyttö ei mielestäni riitä vetämään vahvoja johtopäätöksiä mihinkään suuntaan. Mittareita on monia, ja niissä on hajontaa. Joillakin mittareilla vegaanidieetti voi olla parempi, toisissa huonompi ja joskus tuloksena on tasapeli.

En itse asiassa halua tässä käsitellä vegaaniravitsemusta kovinkaan syvällisesti. Se olisi ihan oman moniosaisen kirjoitussarjansa aihe, ja monet ovat tehneet hyvää työtä paljon minua ennen. Tiedon etsiminen on varsinkin näin vegaanihaasteen aikaan helppoa, kunhan pitää terveen lähdekriittisyyden mielessä.

Otan kuitenkin tähän puoleen blogini teeman mukaisen näkökulman. Nimittäin sen, että vegaaniravitsemuksesta liikkuu valtavan paljon huuhaata. Sellainen korpeaa minua erityisesti, sillä en usko että hyvääkään asiaa saa edistää väärällä tiedolla.

Onneksi pahin huuhaa on nähdäkseni jättäytynyt Suomen rajojen ulkopuolelle. Sitä edustavat yli-innokkaat vegaanibloggaajat, -kirjailijat ja kohumentit. Viimeisimmästä on esimerkkeinä Netflixistäkin löytyvä What The Health ja (ehkäpä jo poistunut) Forks Over Knives. Näissä on kyllä hyvä tarkoitus mutta keinot ovat väärät. Haastatellut asiantuntijat nojaavat paikoin hyvinkin heikkoon tutkimusnäyttöön ja vetävät yliampuvia johtopäätöksiä. Vegaaniruokavalion väitetään parantavan ja ehkäisevän monia vakaviakin sairauksia, ja näitä ryyditetään anekdotaalisilla kertomuksilla onnistumisista.

Kuten todettua, yksilöllisiin tarpeisiin oikein koostettu vegaaniruokavalio todennäköisesti ON terveyttä ja suorituskykyä edistävä. Varsinkin sydänterveyden suhteen se vaikuttaisi hieman muita vaihtoehtoja paremmalta, mutta kokonaisvaltainen terveys on paljon muutakin. Esim. tiettyjen syöpien ehkäisystä on paljon huonompi näyttö. Muista vaikeista sairauksista (esim. autoimmuunitaudit) puhumattakaan. Ei siis ole tieteellisesti kestävällä pohjalla väittää, että vegaaniruokavalio auttaa varmasti välttämään monet krooniset sairaudet. Näin kuitenkin tehdään huuhaa-kohumenteissa ja -kirjoissa. Niissä myös sivuutetaan tyystin ne faktat, että (huonosti koostettu) vegaaniruokavalio lisää tiettyjen puutostilojen riskiä ja että monet perussairaudet tai muut yksilölliset tarpeet voivat tehdä sen noudattamisesta erittäin vaikeaa.

(En muuten tavoistani poiketen linkitä tähän yhteyteen kirjallisuusviitteitä, koska niitä on yksinkertaisesti niin paljon. Voit uskoa, että niitä on luettu, mutta voidaan toki jatkaa keskustelua kommenteissa jostain spesifeistä pointeista. Tässä esitän vain isot linjaukset)

On kuitenkin tässä vaiheessa pakko korostaa sitä, että kun kritisoin vegaaniruokavalion yliampuvia terveysväittämiä, sama kritiikki koskee monia muitakin dieettejä. On myös huomattavaa, että todennäköisesti suomalaisten keskimääräisestä ruokavaliosta (johon kuuluu hävikin jälkeen n. 26kg lihaa vuodessa) voisi huoletta korvata ainakin puolet erilaisilla kasviproteiinin lähteillä ilman että mitään ravitsemuksellisia puutostiloja pääsisi muodostumaan. Todennäköisesti jopa päinvastoin, lisääntynyt kuidun ja kasviravintoaineiden yms määrä voisi tuoda terveysetua.

Kun siis sanon, että vegaaniruokavalio ei välttämättä ole ylivoimaisesti terveellisin vaihtoehto, se ei tarkoita sitä ettei lihan kulutusta kannata vähentää yhtään. Olen itse asiassa sitä mieltä, että vaikka 100% vegedieettiin ei välttämättä ole tarvetta siirtyä pelkästään terveydellisistä syistä, siihen suuntaan kannattaa pyrkiä monestakin.

Vegaaniruokavalion puolestapuhujat usein siteeraavat mm. sellaisia julkkislääkäreitä, kuten Dean Ornish ja T. Colin Campbell. Heillä onkin takanaan monia vaikuttavan näköisiä tieteellisiä meriittejä. Julkaisuissaan he esittävät paljon päällisin puolin vakuuttavia argumentteja vegaaniruokavalion terveellisyydestä. Niihin kuitenkin liittyy myös tulkinnallisia ongelmia. En sano, etteivätkö he voisi olla oikeassa, ainoastaan, että emme voi varmuudella tietää. Esim. Ornishin mukaan nimettyä vegaaniruokavaliota on tutkittu vain vähän muista samanaikaisista elämäntapainterventioista (esim. liikunta) irrallaan. Campbellin kunniaksi puolestaan mainitaan mm. hänen johtamansa maineikas China Study, jonka kerrotaan olevan epidemiologinen jättiponnistus ja osoittaneen eläinperäisten tuotteiden haitallisuuden. Projekti on kuitenkin tieteellisessä mielessä kauttaaltaan puutteellinen; tutkijat eivät ole juurikaan julkaisseet tuloksiaan vertaisarvioidussa kirjallisuudessa, vaan tekivät siitä kirjan. Tulosten toistettavuus on myös suhteellisen heikoissa kantimissa.

Mielestäni aiheellinen huomio on sekin, että maailman pitkäikäisimmät kansat (nk. Blue Zone) eivät ole yhtä kolkkaa (Loma Linda, Kaliforniassa) lukuunottamatta täysin vegaaneja. Lihaa kyllä syödään mutta vain pieniä määriä. Näillä kansoilla on toki koko joukko muitakin eroja muuhun maailmaan mutta selvästikään pienet määrät eläinperäisiä tuotteita eivät ole este pitkälle ja menestyksekkäälle elämälle.

Kaikki vegaaniruoka ei suinkaan ole terveellistä. Tämä näkyy nykyään kauppojen hyllyille ilmestyneissä vaihtoehdoissa. Trendissä on paljon hyvää mutta kyllä vegetuotteisiinkin saadaan upotettua valtavat määrät lisättyä sokeria, suolaa ja rasvaa. Jo jonkinlaiseksi ilmiöksi noussut sipsikaljavegaanius osoittaa myös, että vegaaniruoalla voi herkutella varsin epäterveellisesti. Tämä on kaksiteräinen miekka: toisaalta ruoan pitääkin olla myös ilon ja makunautintojen lähde, eikä liian rajoittava mauton ruokavalio houkuttele ketään. Toisaalta tällainen mässäily toistuvasti vie helposti pois merkittävän osan kasvisruokavalion terveysvaikutuksista.

Eräänlainen sipsikaljavegaanius lienee myös yksi syypää sille, miksi olen edelleen vähän epäröiväinen vegaaniruokavalion terveysvaikutuksia koskevan kirjallisuuden suhteen. Nimittäin näyttö väestötutkimuksista on edelleen epäselvää. Monet kriitikot huomauttavat että epidemiologisissa tutkimuksissa vegaanit eivät välttämättä ole muuta väestöä terveempiä, varsinkaan jos vertailukohtana on terveystietoiset sekasyöjät. Tässä on kuitenkin ongelmana se, että ensinnäkin vegaanien lukumäärä on vähäinen, mikä vaikeuttaa tilastollisesti merkitsevien erojen esiin saamista. Toinen juttu on se, että syyt vegaaniudelle vaihtelevat. Ranskanperunoilla ja kiljulla elävä punkkari voi hyvinkin olla eettisistä syistä vegaani mutta terveellinen hänen ruokavalionsa ei missään nimessä ole. Vuonna 2017 julkaistussa tarkassa analyysissä eroteltiin terveellinen vegaaniruokavalio epäterveellisestä ja nähtiin selvä ero sydäntaudissa. Jos sama nähdään muidenkin mittareiden suhteen, näyttö vegaaniruokavalion terveellisyydestä tarkentuu merkittävästi.

Ravitsemusta voisi pureksia vielä paljon enemmänkin, mutta sen sijaan palaan jälleen siihen simppeliin varma päälle -toteamukseen: hyvin koostettu vegaaniruokavalio on kyllä sieltä terveellisimmästä päästä mutta vaatii aloittelijalta vähän enemmän panostusta. Se vaatii myös tiettyjen ravintolisien käyttöä. Se voi olla erinomainen keino esim. laskea kolesteroliarvojaan mutta varmaa tietoa ylivoimaisuudesta muihin nähden ei vielä ole. Vegaanidieetti on kuitenkin oiva keino suunnata ruokavaliota kohti terveellisyyttä: runsaasti kuitua ja kasviravintoaineita. Jos epäilyttää kaikkien tarpeiden täyttyminen, terveyssyistä eläintuotteita voi käyttää höysteenä.

Ympäristö

Vuoden 2018 aloimme vihdoin nähdä ilmastonmuutoksen saavan ansaitsemaansa julkista keskustelua osakseen. Vieläkään sitä ei ole tarpeeksi ja tämäkin tuli vähintään 20v liian myöhään, mutta pääasia että edes nyt.

Tieteellinen fakta on se, että ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on edennyt siihen pisteeseen, että tulevina vuosikymmeninä tulemme kokemaan arvaamattomia kriisejä niin paikallisesti sään ääri-ilmiöiden, kuin globaalisti muuttoliikkeenkin vuoksi. Tältä emme yksinkertaisesti voi välttyä. Voimme kuitenkin hillitä muutosta ja siinä jokainen teko on arvokas.

Tässä keskustelussa ei siis voida sivuuttaa ruokavalion merkitystä. Tässä on myös eettisen pilarin ohella toinen jämäkkä jalka, jonka varassa voimme todeta vegaaniruokavalion olevan varman päälle -valinta.

Karjatalous on absoluuttisina määrinä merkittävä ilmastopäästöjen lähde. Tämä on ymmärrettävää, kun ajatellaan ruoan tuotantoketjua puhtaasti ravitsemuksen näkökulmasta; kasveissa on on energiaa ja rakennusaineita, joita eläimet syövät kasvaakseen, jotta ihminen voi syödä eläimen. Eläin on tässä välissä ikään kuin keino tiivistää kasvien sisältämä proteiini ihmistä varten. Prosessissa häviää osa kasvien ravintoaineista ja tulee tilalle osa eläimestä peräisin olevia. Kyse on kuitenkin eläimestä riippuen jopa useiden vuosien prosessista, mihin uppoaa paljon vettä ja energiaa monessa muodossa – ja muodostuu hiilidioksidia sekä metaania.

Karjatalouden suhteellisesta osuudesta kaikista päästöistä nähdään vaihtelevia arvioita. Tapoja on monia, eivätkä kaikki suinkaan ole samanarvoisia. Erään laajasti siteeratun arvion mukaan karjatalous tuottaisi globaalisti jopa hulppeat 18% ihmisen aiheuttamista kasvihuonepäästöistä. Tämä luku on kuitenkin harhaanjohtava, minkä jopa itse tekijät ovat myöntäneet. Absoluuttisessa arvossa ei liene vikaa – karjatalous tuottaa 2,3 gigatonnia hiilidioksidiekvivalenttia, mikä on valtava määrä. Se kuitenkin kalpenee mm. energiatuotannon rinnalla. Harhaanjohtava 18% perustuu siihen, että karjan päästöt on laskettu elinkaarimallin mukaan, eli lähtien aina karjan kasvatukseen vaadittavan materiaalin hiilijalanjäljestä, kun taas samassa piirakassa oleva kuljetussektori arvioitiin paljon yksinkertaisemmin. Korjausten jälkeen kuljetussektorin osuus kasvaa niin suureksi, että karjataloudelle jää enää vain n. 5%. 

Onpa vähän! Ei siis tarvitse tehdä mitään, joten pekonit pannuun tirisemään? Valitettavasti ei aivan niinkään.

Tässä pitää muistaa se, että jokaisen ihmisen yksilöllisillä valinnoilla voidaan saada yhdessä aikaan suuri vaikutus. Useammat tutkimukset ovat viitanneet siihen suuntaan, että kasvisruokavalion noudattaminen on yksi parhaista keinoista, millä yksilö voi pienentää omaa hiilijalanjälkeään. Näyttöä tukee tänä vuonna julkaistu tulos, jonka mukaan keskimääräisessä ruokavaliossa EU:n alueella jopa 75% ilmastovaikutuksesta on peräisin lihasta ja maitotuotteista. Autoilun ja lentämisen vähentäminen ovat myös tehokkaita ja tietysti ykkösenä vähäisempi ihmisten tuotanto. Itse lisäisin listalle yhteiskunnallisen vaikuttamisen, eli sen, että äänestämme politiikkoja, jotka ymmärtävät nämä realiteetit. Heillä on suurempi valta vaikuttaa kokonaiskuvan kaikkiin sektoreihin. Valitettavasti tilanne on päässyt niin vakavaksi, että meidän on kaivettava työkalupakista mahdollisimman monta näistä keinoista – kasvisruokavalio on osa kokonaisuutta.

Ympäristövaikutukset eivät kuitenkaan rajoitu kasvihuonekaasuihin. Karjatalous kuluttaa myös paljon puhdasta vettä ja tuottaa ympäristöä happamoittavaa ammoniakkia. Karjaa lääkitään antibiooteilla (joissakin maissa niitä käytetään kasvun tehostajina hormonien tapaan), mikä lisää vastustuskykyisten bakteerikantojen leviämisen riskiä ja nostaa vesistöjen lääkeainepitoisuuksia. Pakko kuitenkin korostaa, että nämä seikat voidaan minimoida järkevällä suunnittelulla ja varsinkin Suomessa ne ovat moneen maahan verrattuna paljon paremmalla mallilla.

Näistä tuloksista muodostuu kokonaisuus, joka käy järkeen; kätevä ‘varman päälle’ -ratkaisu on syödä suoraan se kasvi ja jättää pois eläin siitä välistä. Se on monivaikutteinen kuluttajateko, joka yleistyessään saa aikaan paljon hyvää.

Kun on vauhtiin päästy, käsitellään vielä pikaisesti pari argumenttia, jotka esiintyvät kokemukseni mukaan hyvin usein kasvisruokavalion ympäristövaikutuksista keskusteltaessa. Olen nähnyt lukemattomia kertoja jomman kumman tai jopa molemmat näistä:

• Linkki vuonna 2011 The Conversation -sivustolla julkaistuun evoluutiobiologi Mike Archerin raflaavasti otsikoituun kirjoitukseen: “Ordering the vegetarian meal? There’s more animal blood on your hands”
• Linkki biologi Allan Savoryn TED -luentoon otsikolla: “How to fight desertification and reverse climate change”

Olen nähnyt näitä tipautettavan keskusteluun sillä asenteella, että se ikään kuin loppuisi siihen. “Siitäs saitte hipit! Teilläkin on verta käsissänne ja laiduntava karja pelastaa maailman!”. BOOM ja *mic drop*.

Nämä ovat esimerkkejä niistä huonoista argumenteista, mihin turhauduin etsiessäni HYVIÄ argumentteja lihansyönnin puolesta.

Päällisin puolin molemmat linkit ovat kyllä vakuuttavia. Taustalla ovat meritoituneet tutkijat, jotka perustelevat argumenttinsa tieteellisiin viittauksiin vedoten. Tämä ei kuitenkaan riitä kriittiselle ajattelijalle. On nimittäin lukematon määrä esimerkkejä näennäisen uskottavista tyypeistä viittailemassa tutkimuksiin aivan päin seiniä. Miksi siis luottaisimme juuri näihin herroihin?

Luottamuksen aste selviää, kun tutkitaan taustoja tarkemmin. Tutkitaan myös vasta-argumentteja ja paikallistetaan tieteellinen konsensus.

Tämän koko prosessin kirjoittaminen auki olisi liian pitkä jo muutenkin pitkään tekstiin. Vedän siis jälleen vähän paksummalla pensselillä ja detaljeista voidaan keskustella jälkeenpäin.

Professori Archerin artikkeli The Conversation -sivulla keskittyy australialaiseen näkökulmaan. Hänen artikkelinsa pääpointteja ovat mm. se, että Australiassa viljelykelpoinen maa on jo tapissa ja suurin osa karjasta elää laidunmaalla. Jos kasvisruoan kulutus lisääntyy, tuotantoa pitää tehostaa ja se aiheuttaa lisää kuormaa maaperälle, vahinkoa karjalle (mm. elinolosuhteiden ja lääkityksen muodossa) ja johtaa ekosysteemin vahingoittumiseen uuden raivattavan viljelysmaan tieltä. Paljon hiiriä kuolee (joudutaan myös myrkyttämään julmasti) ja osa lihakarjasta voitaisiin jo nyt korvata kenguruilla.

Artikkeli on odotetusti kerännyt myös paljon kritiikkiä vaihdellen huonoista hyviin. Jos ei edes puututa ilmiselviin ongelmiin rajatussa näkökulmassa (tervetuloa tänne Pohjolan perukolle korvaamaan lihakarjaa kenguruilla), artikkelin keskeiseksi ongelmaksi nousee tyystin sivuutettu tieto olemassa olevan viljelysmaan käytöstä. Noin puolet Australian viljasta menee suoraan siihen epätehokkaan ketjun lähtöaineeksi, eli karjan rehuksi. Kyse ei koskaan ole siitä, että kasvisruoan kulutusta nostettaisiin entisen päälle, vaan siitä, että sillä korvataan lihantuotantoa. Toisin sanoen, siirretään se rehu karjalta ihmiselle. Ei siis tarvetta laajentaa viljelysmaita ja siten tuhota ekosysteemiä hiiriä tappaen. Archer sivuuttaa myös kokonaan keskustelun lihakarjan elämän laadusta ja keskittyy vain tapettujen eläinten lukumääriin. Kärsimys on olennainen pala koko pelissä.

Kun taas katsotaan Savoryn TED-luentoa, siinäkin nähdään vakuuttavaa esiintymistä. Aihetta tutkinut biologi sanoo, että muodostamalla “luonnollinen tasapaino” kasvien ja laiduntavien eläinten välille, voidaan maaperä muuttaa tehokkaaksi hiilinieluksi, joka lopulta jopa sitoo itseensä enemmän hiiltä, kun karja koskaan tuottaa. Ikävä kyllä tämäkään ei kestä kriittistä tarkastelua.

Jo TEDin sivulta itseltään löytyy tarkennus, että alan tutkijat ovat kiistäneet Savoryn väitteet. Erään tutkimuksen mukaan karjan metaanipäästöt ovat suuremmat, kuin maaperän hiilinieluvaikutus, vaikka mentäisiin Savoryn oppien mukaan. Laajemmalla lukemisella nähdään, että Savory todella on vakavasti otettava tutkija mutta hänen tuloksensa eivät ole vakuuttaneet tiedeyhteisöä. Keskeinen ongelma on sama, kuin Archerilla: näkökulma on hyvin rajallinen ja vaikeasti skaalattavissa globaaliin mittakaavaan. Savoryn “holistic management and planned grazing” -filosofiaa on tutkittu vain Zimbabwessa, eikä se ole sielläkään tuottanut muihin menetelmiin nähden ylivoimaisia tuloksia. Puhumattakaan siitä, että tuota lähdettäisiin ulottamaan Afrikan ulkopuolelle. Lienee selvää, että sademetsien hakkuita vähentämällä paikallinen hiilinielu toimii monin verroin paremmin, kuin mikään taianomainen laidunmaa. Puhumattakaan siitä, että Savoryn ehdottama “luonnollinen tasapaino” ei ole alan tutkijoiden mukaan mikään läpihuutojuttu, vaan pysyäkseen yllä, vaatii huolellista, jatkuvaa ylläpitoa. Tervetuloa kokeilemaan sitäkin tänne Pohjolan perukoille. Kyllä me se hoidetaan siinä sivussa kun popsimme vapaana eläviä kenguruita.

Näiden argumenttien syvällisempi pureksinta on opettanut minulle, että joidenkin ihmisten on uskomattoman vaikea edes kuvitella luopuvansa lihasta. Selvästikin osa kokee tietyt argumentit (esim. etiikka) jollakin tasolla vakuuttavaksi, mikä aiheuttaa ajatusmaailman sisäisen ristiriidan, eli kognitiivisen dissonanssin. Tätä tukalaa oloa helpottaakseen, moni on valmis uskomaan melkeinpä mitä tahansa, jotta oikeuttaa itselleen ruokavalionsa säilyttämisen. Kun joku asia näyttää vakuuttavalta, se riittää, eikä asiaa kannata tutkia yhtään pintaa syvemmältä.

Taas uusi trendi?

Ei ole sattumaa, että vegaaniruokavalio on pinnalla samaan aikaan, kun puhe ilmastonmuutoksesta kiihtyy. Nämä asiat eivät kuitenkaan ole läheskään niin selvässä yhteydessä toisiinsa, kun voisi äkkiseltään olettaa.

Tätä kirjoitusta varten vilkaisin ruokavaliotrendejä Suomessa Google Trendsin avulla. Se ilmoittaa, missä määrin tiettyjä hakusanoja käytetään. Rajasin haun 10v ajalle 1.1.2009-1.1.2019 ja laitoni vertailuun sanat “vegaani”, “karppaus”, “ketoosi” ja “paleo”. Tulokset ovat tässä:

Olin itse asiassa hieman yllättynyt käyristä: vegaaniruokavalio on näistä selkeä ykkönen ja on ohittanut muut jo vuoden 2015 paikkeilla. Odotin, että karppaus olisi edelleen edes jossain määrin näkyvissä mutta se ei näytä kiinnostavan enää juuri ketään – varsinkin kun verrataan 2009-2012 buumiin. Ketoosistakin puhutaan tietyissä piireissä kovasti ja sillä on harvinaisen äänekkäitä kannattajia mutta se ei jätä isossa kuvassa käytännössä mitään jälkeä. Jopa paljon puhuttu paleo on suhteellisen olematon.

Vegaaniruokavalion nousu on tasaista mutta varmaa. Suomessa ehdittiin jo uutisoida siitä, että kyseessä olisi jo jokseenkin ohimenevä kupla mutta tarkemmin katsottuna näin ei ehkä olekaan. Yhä useampi henkilö ja kotitalous ilmoittaa ainakin olevansa lihaton – poislukien vanhimmat ikäluokat. Lihan kulutusmäärät eivät ole vielä lähteneet laskuun mutta trendien perusteella voidaan olettaa tämän olevan vain ajan kysymys.

Kyse ei myöskään ole pelkästään Suomesta, eikä viime vuosista. Esim Isossa-Britanniassa on uutisoitu vegaaniruokavalion suosion jopa räjähdysmäisestä kasvusta. Aikajännettä voidaan ulottaa jopa satojen vuosien päähän!

Järkälemäisessä Bestseller-kirjassaan The Better Angels of Our Nature, Harvardin yliopiston psykologian professori Steven Pinker analysoi ihmiskunnan väkivaltaisuuden kehitystä aina esihistoriasta nykyaikaan. Hän tarkastelee aihetta monesta väkivallan esiintymismuodosta käsin, aina perheväkivallasta sotien ja terrorismin kautta koulukiusaukseen ja pahoinpitelyihin. Suunta on kaikissa sama: alas. Pinkerin kirja maalaa pääosin vankan todistusaineiston pohjalta toiveikkaan kuvan: vastoin yleistä käsitystä, elämme tällä hetkellä ihmislajin historian rauhallisinta aikaa.

Yksi kappale Pinkerin kirjassa on omistettu myös ihmisten eläimiä kohtaan suunnatun väkivallan käsittelyyn. Muutamia (lähinnä uskonnollisia) poikkeuksia lukuun ottamatta, ihminen on osannut käsitellä eläimiä hyvin julmasti koko historiansa ajan. Ajatukset luonnon kanssa sopusoinnussa elävistä ja luontokappaleita syvästi kunnioittavista villeistä metsästäjä-keräilijöistä eivät saa Pinkerin mukaan juurikaan tukea todistusaineistosta. Ihmiset ovat hakanneet kesytettyjä eläimiään, kiduttaneet niitä hengiltä ja käyttäneet jopa viihteenä. Kukko- ja koiratappelut sekä härkätaistelut ovat nykyään laittomia suurimmassa osassa maailmaa ja ne tuomittaan laajasti. Ne ovat silti pientä verrattuna siihen, että vielä suhteellisen vähän aikaa sitten 1800-luvulla on mm. poltettu eläviä kissoja ihan huvin vuoksi.

Toinen aikamme merkittävä ajattelija Yuval Noah Harari (muuten vegaaniksikin tunnustautunut) kirjoittaa kirjassaan Sapiens ihmisrodun hämmästyttävän menestystarinan. Hän huomauttaa, että ihmisen menestystarina on ollut sivussa myös monien karjaeläinten menestystarina. Ainakin siinä mielessä, että niiden lukumäärä on järisyttävä – 50 miljardia eläintä päätyy vuosittain teuraaksi ja miljardit muut odottavat vuoroaan. Enää emme sentään hakkaa sikoja hengiltä solmutetuilla köysillä pehmentääkseen niiden lihaa (kuten keskiajalla tehtiin), mutta kärsivien yksilöiden lukumäärä heittää ikävän varjon Pinkerin optimismin ylle.

Pinker muodostaa kirjassaan ajatuksen järjen liukuportaista (engl. escalator of reason), joka näyttäisi todisteiden valossa kuljettavan ihmiskuntaa yhä parempaan suuntaan. Eteneminen ei ole tasaista johtuen sen monesta vauhdittajasta, eikä meillä ole varmoja takeita siitä että eteneminen jatkuu ikuisesti. Toistaiseksi on kuitenkin hyviä syitä uskoa, että olemme edenneet jatkuvasti paremmaksi ja tämän arvokkaan tuloksen säilyttämiseksi on tehtävä töitä. Jokaisen sukupolven on vaikea ymmärtää edellisen valintoja.

Yksi osa järjen liukuportaita on se, että eläinten kohtelu on järkevöitynyt. Pinker esittää kirjassaan kysymyksen, johon ei anna itse selvää vastausta; voidaanko nykyinen eläinten kohtelu tuotantoeläiminä nähdä 2100-luvulla samalla tavalla, kun nykyään näemme ihmisorjuuden – täysin moraalittomana ja hirviömäisenä? Tämä on hyvä kysymys. Omat ajatukseni kallistuvat sen (ja Pinkerin) puolelle, että ainakin sinnepäin ollaan menossa, joskaan välttämättä ihan samaan tilanteeseen ei monestakaan syystä päästä. On hyvin vaikea nähdä sellaista kehitystä, joka veisi järjen liukuportaita toiseen suuntaan. Jopa nykyään, ollessamme huolissaan mm. autoritarianististen ja nationalististen johtajien noususta ympäri maailmaa, tietääkseni edes kovimman luokan natsit eivät sentään ole palauttamassa orjuutta. Yhtälailla on vaikea nähdä sellaista kehitystä, joka johtaisi siihen, että olisimme yhä vähemmän huolissamme eläinten hyvinvoinnista.

Missä tänään seison

Lopussa on pakko vähän pahoitella klikkihuorausotsikkoa. Se voidaan tulkita monin tavoin harhaanjohtavaksi. Tärkein huomio on se, että minähän en edes miellä itseäni vegaaniksi. Se ei ole minulle mikään identiteettikysymys. Itse asiassa pyrinkin jokaisessa sopivassa välissä varoittelemaan ihmisiä tällaisista ideologiaan liittyvien identiteettien omaksumisesta – koskee myös (tai varsinkin) skeptikko-identiteettiä. Sitoutuminen tällaiseen altistaa ryhmäajattelulle ja sen mukanaan tuomille ajatusvinoumille (esim. tarve olla muiden kanssa samaa mieltä).

En myöskään ole tunteeton. Päinvastoin. Lähipiirini tietää minun olevan hyvinkin tunteellinen. Viimeksi taisin tirauttaa pikku itkut katsoessani Tuntemattoman Sotilaan TV-sarjaa.

Otsikon tarkoitus on vain korostaa sitä, että vegaaniruokavaliolle voi löytää puhtaasti rationaaliset perusteet. Se vaatii ainoastaan muutaman ennakko-oletuksen:

1. Tieteen, logiikan ja filosofian arvostaminen parhaina keinoina totuuden tavoitteluun
2. Kärsimyksen pitäminen huonona asiana
3. Eettisen elämän arvostus ja tavoittelu kohdan 1. keinoin

Sain aika paljon lisäpontta tämän tekstin kirjoittamiseen kun minulta hiljattain kysyttiin motiiveistani vegaanilounaan takana. Mieleeni jäi kysyjän vilpitön jaottelu: “Ovatko syyt terveydelliset vai ideologiset”. Ymmärsin kyllä hänen näkemyksensä, sillä kyllähän vegaaniruokavalion julkisivuun edelleen liittyy tietty “kettutyttöimago”, missä eläinten oikeuksia puolustetaan raivokkaan irrationaalisesti. Ymmärrän omakohtaisesti, miltä se näyttää, jos asiaa ei ole ajatellut kaikilta kanteilta.

Päädyin lopulta vastaamaan jotain siihen suuntaan, että itse asiassa kyllä syyni ovat ideologiset. Uskon nimittäin siihen, että eettinen elämä, järki ja todistusaineisto ovat tärkeitä asioita. Vegaaniruokavalion suosiminen on loogisen johdonmukainen seuraus tästä ideologiasta.

Mutta hetkinen, olenhan monessa kohdassa todennut että en ole 100% ehdoton. Puhunko siis lainkaan vegaaniruokavaliosta?

Tämä on vielä viimeinen tärkeä pointti.

Jos kysytään kovimman linjan militantilta aktivistivegaanilta, en ole koskaan vegaania nähnytkään. Viimeksi kuukausi sitten syntymäpäiväni yhteydessä söin palan poron filettä. En myöskään tee ruokavaliostani isoa numeroa esimerkiksi ystävien ja sukulaisten luona kyläillessäni.

Avainsana on kestävyys.

En usko, että maailman paraskaan ruokavalio olisi hyvä, mikäli sen noudattaminen on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tästä syystä en ota suuria paineita ruokavaliossani pysymisestä. Jos muuta ei ole tarjolla, syön sekaruokaa ja sillä selvä. Yleensä kuitenkin on, joten tällaiset kerrat ovat harvinaisia. Minulla ei myöskään ole mitään erityisiä mielihaluja esim. lihan suhteen, vaikka edelleen olen sitä mieltä että kyllä se aivan hyvää on. Ja kuten tutkijatohtori Markus Vinnari on osuvasti todennut, kun tarpeeksi tarkkaan katsotaan vielä ruokavaliotakin laajemmalle, KUKAAN ei ole vegaani, eli täysin irrallaan eläinperäisten tuotteiden hyödyntämisestä. Niitä voidaan käyttää jopa maaleissa, joten onnea vain maalattujen seinien välttelyyn. Ajattelen, että järkevän rajan tuolle puolen jää myös hunajan ja viinin tuomitseminen.

Miten siis vedän tämän sopan yhteen?

Kuten muutaman kerran olen jo todennut: kannattaa pyrkiä kohti tasapainoista vegaaniruokavaliota, jossa on eläinperäisiä tuotteita täydentämässä vain siltä osin, kun se noudattamisen mielekkyyden kannalta on tarpeen. Tällöin tulee muodostettua ruokavalio, joka on terveysvaikutuksiltaan todennäköisesti hyvin lähellä parasta vaihtoehtoa. Samalla tulet pelanneeksi varman päälle maksimoimalla eettiset valinnat sekä tekemällä oman osuutesi ympäristön hyväksi.

Ottaen huomioon järjen liukuportaat, ympäristön asettamat haasteet ja tiedon lisääntyminen, on odotettavissa että tulevaisuudessa yhä useampi meistä siirtyy kasvipainotteisempaan ruokavalioon ihan omasta tahdostaan ja sen helppoudesta johtuen.

Kysymys kuuluukin, kauanko odotat, ennen kun hyppäät mukaan?