Internet-keskusteluissa on yleistymässä trendi, jossa keskustelukumppanin argumentointitaitoihin kiinnitetään erityistä huomiota. Tällainen “metakeskustelu”, eli ‘keskustelusta keskustelu’ oli vielä muutamia vuosia sitten lähinnä ainoastaan aktiivisten skeptikoiden suosima retorinen tekniikka, joilla he osoittivat monenlaisen huuhaan levittäjien argumentointivirheitä. Nykyään käytäntö on levinnyt paljon laajemmalle ja netistä löytyykin useita sivuja, joihin yleisimpiä argumentointivirheitä on kerätty. Trendi on mielenkiintoinen ja parhaillaan parantaa keskustelun tasoa kun molempien puolien on muotoiltava argumenttinsa mahdollisimman loogisesti. Pahimmillaan se kuitenkin sotkee koko keskustelun tehden siitä pelkkää epämääräistä argumentointivirheiden huutelua.
Yksi yleisimmistä mutta myös väärinymmärretyimmistä argumentointivirheistä on vetoaminen auktoriteettiin (engl. ‘appeal to authority’). Se tarkoittaa sitä, että jonkun väittämän kerrotaan olevan totta siksi, koska auktoriteetti A sanoo niin. Koska tiede ja sitä tekevät tutkijat ovat skeptikoiden arvostamia tiedonlähteitä, heitä usein syytetään auktoriteettiin vetoamisesta tai jopa suoranaisesta auktoriteetti- tai tiedeuskovaisuudesta. Nämä ovat kuitenkin täysin virheellisiä käsityksiä, jotka perustuvat niin tieteen tekemisen, asiantuntijuuden kuin auktoriteettikäsitteenkin väärinymmärryksiin. Jos skeptikkoa vieläpä lyödään argumentointivirhekortilla, paljastuu lisäksi ettei sen esittäjä edes ymmärrä käyttämäänsä termiä.
Auktoriteetti voidaan määritellä henkilöksi, joka nauttii esim. asemansa tai kokemuksensa vuoksi poikkeuksellinen suurta arvostusta. Se voi myös kuvastaa useiden henkilöiden kollektiivista arvovaltaa. Vanhan viisauden mukaan, tieteessä ei ole lainkaan auktoriteetteja – on vain asiantuntijoita.
Matkaansa tieteellisessä maailmassa aloittelevat opiskelijat voivat vielä pitää professoreitaan melkoisina auktoriteetteina. Opin ja kriittisen ajattelun myötä käsitys kuitenkin yleensä muuttuu. Monet kokeneet tieteilijät voivat kyllä nauttia erittäin suurta arvostusta koko uransa ajan muttei heitäkään lopulta kukaan usko, ellei heillä ole sanojensa tueksi sitä kuuluisaa tieteellistä todistusaineistoa. Heitä kyllä kuunnellaan tarkemmin kuin muita, sillä kokeneilla tutkijoilla on vuosikymmenten varrella karttunutta näkemystä paljon runsaammin kuin nuoremmilla kollegoillaan.
Jos ajatellaan asiaa yksinkertaistetusti erilaisten titteleiden kautta, tyypillinen akateeminen tutkijanura kulkee osapuilleen seuraavien vaiheiden kautta:
- Maisteri. Suorittanut alansa perusopinnot (yleensä n. neljä vuotta). Yleisesti ottaen oppinut vasta perusterminologian, tiedonhakua, jotain tutkimusmenetelmiä käytännössä sekä osoittanut pro gradu-työssään osaavansa tuottaa tieteellistä tekstiä enemmän tai vähemmän ohjattuna.
- Tohtori. Suorittanut alallaan korkeimman korkeakoulututkinnon, jonka aikana perehtynyt käyttämiinsä tutkimusmenetelmiin sekä laajasti omaan väitöskirjaansa liittyvään kirjallisuuteen. Toiminut vielä ohjauksen alaisena tuottaen kuitenkin uusia tutkimustuloksia ja vertaisarviointiin lähetettyä tekstiä. Voinut ohjata itse nuorempia opiskelijoita. Julkaisujen määrästä riippuen, päässyt ehkä tutustumaan myös tutkimusten vertaisarviointiin. Alasta/työpaikasta riippuen erilaisia opetustehtäviä.
- Dosentti. Ei varsinaisesti tutkinto, vaan yliopistollinen arvonimi. Yleisenä ohjesääsääntönä Suomessa on että dosentuuriin vaaditaan vähintään kahta väitöskirjaa vastaava akateeminen julkaisuluettelo. Perehtynyt jo laajasti oman alansa menetelmiin ja tutkimuskirjallisuuteen. Tekee säännöllisesti vertaisarviointia alansa lehtiin ja kykenee myös tuottamaan sekä kirjoittamaan itsenäistä tutkimustietoa. Voi hallinnoida jo rahoitusta omissa tutkimusprojekteissaan, usein kuitenkin osana suurempaa tutkimusryhmää. Luottamus-, opetus-, ohjaus ja hallinnointitehtäviä.
- Professori. Korkein yliopistollinen opetus- ja tutkimusvirka. Voi johtaa ja hallinnoida omaa tutkimusryhmäänsä tai jopa useiden ryhmien muodostamia nk. konsortioita. Ollut alallaan yleensä yli kymmenen vuotta, julkaisuja kymmenistä satoihin. Ohjaa väitöskirjantekijöitä ja muita nuorempia tutkijoitaan. Erilaisia luottamustehtäviä ammatillisissa organisaatioissa, yliopistojen hallinnossa, asiantuntijapaneeleissa, tieteellisissä julkaisusarjoissa jne.
Kuten todettua, kyseessä on erittäin karkea jako, joka vaihtelee suuresti eri tieteenalojen, yliopistojen ja urapolkujen välillä. Ideana on kuitenkin havainnollistaa, sitä, kuinka tieteelliselle asiantuntijuudelle ei voida määritellä tarkkaa rajaa vaan se laajenee ja syventyy pikkuhiljaa koko uran ajan. Tätä voidaan verrata vaikkapa internetissä itsensä asiantuntijan asemaan nostaneeseen kirjoittajaan jonka meriitti voi olla se että hän on lukenut “tuntikausia” aiheesta erilaisia tutkimuksia.
‘Asiantuntijalla’ voidaan kuitenkin tarkoittaa eri asioita.
Edellä mainitun akateemisen urapolun voidaan katsoa vievän kohti nk. institutionaalista asiantuntemusta. Se on sitä, mitä vielä joitakin vuosia sitten pidettiin arvossaan. Nykyään institutionaalisen rinnalle on noussut kokemusasiantuntijuus, jolle voidaan joissakin tilanteissa antaa suurempi arvo. Kokemusasiantuntijat vetoavat omakohtaisiin kokemuksiin, tarinoihin ja siihen kuuluisaan maalaisjärkeen. Institutionaaliset asiantuntijat puolestaan tilastoihin, tutkimuksiin ja tutkijoiden yksimielisyyteen eli konsensukseen. Kun tähän yhdistetään väestön keskimääräisen koulutustason nousu, tuloksena on että yhä useampi rohkenee kyseenalaistaa akateemiset norsuunluutorneissaan pölyttyvät asiantuntijat, joiden retoriikka ei enää tavoita tutkimusmaailman ulkopuolella elävää kansalaista. Asiantuntijuuden rajat hämärtyvät ja provokatiivisesti voitaisiinkin puhua jo sen kuolemasta.
Terve skeptikko tiedostaa oman tietämyksensä rajat ja osaa ottaa huomioon myös sen, että voi olla olemassa merkittäviä asioita joista ei ole itse lainkaan tietoinen. Tieteen tekemisessä tällaisia ovat mm. kullekin alalle ominainen ymmärrys tutkimusmenetelmistä, julkaisufoorumeista, rahoituksen hankkimisesta, opetuksesta jne
Jos sattuu iskemään sellainen olo että pitää päästä haastamaan tietyn alan asiantuntija omilla näkemyksillään, tekisi hyvää pysähtyä kysymään itseltään esimerkiksi; “Osaisinko palkata juuri tätä aihetta opiskelleen maisterin ja ohjata tämän väitöskirjan alusta loppuun?” Jos vastaus on “ei”, seuraavan ajatuksen tulisi olla että ehkäpä tähän alaan liittyy jotain sellaista mistä en ole tietoinen. Tämä olisi erittäin toivottavaa varsinkin kokemusasiantuntijoiden kohdalla.
Kaikesta huolimatta, pitkän uran tehnyt tutkija voi olla väärässä. Hän voi olla esimerkiksi ideologisesti sitoutunut tutkimusnäyttöön, jota on itse vuosien varrella tuottanut. Siinä ei välttämättä ole mitään vikaa mutta uudempi tieto kenties paremmilla menetelmillä/aineistolla voi tuottaa erilaisia tuloksia, joita voi olla vaikea niellä. Asiaan perehtyneen maallikon on myös periaatteessa mahdollista huomata tällaiset seikat, vaikkei nyt aiheen väitöskirjaa osaisikaan ohjata.
Mikä sitten on luotettavampi kuin asiantuntija?
Vastaus: monta asiantuntijaa.
Klassinen viisaus sanoo myös, ettei tiede ole mikään huutoäänestys. Paljon puhutaan myös siitä, kuinka suuret tutkijajoukot ovat olleet aikojen saatossa hirvittävällä tavalla väärässä. Näiden esimerkkien tarkempi ruotiminen on erillisen kirjoituksen aihe, joten todettakoon vain lyhyesti että näistäkin huolimatta jos joku asia pitäisi määritellä tieteelliseksi auktoriteetiksi, se olisi asiantuntijoiden konsensus.
Kun lähdetään etsimään tietoa uudesta aiheesta, alan tutkijoiden konsensus on siis varsin perustellusti paras lähtökohta. Eri alojen tutkijat yleensä ryhmittyvät omiin ammatillisiin organisaatioihinsa ja erityisesti lääketieteessä on tapana julkaista tiettyjen aihepiirien ympärillä nk. konsensuslauselmia. Biolääketieteellisten tutkimusten tietokanta PubMed tuottaa hakutermillä “consensus statement” yli 3000 osumaa, joiden aihepiirit vaihtelevat erilaisista tutkimusmenetelmistä hoitosuosituksiin. Jos siis joku asia askarruttaa, on hyvin mahdollista että siitä on julkaistu jonkinlainen alan asiantuntijoiden yhteislauselma, jota kannattaa etsiä. Konsensus tulee myös yleensä ilmi kun aiheesta lukee riittävän paljon yksittäisiä tutkimuksia.
Esimerkkejä vallitsevista konsensuksista ovat mm. seuraavat: Rokotteet – turvallisia ja tehokkaita. Ravitsemus – hedelmien ja vihannesten syönti on terveellistä. Kardiologia – veren kohonnut kolesterolipitoisuus on sydänsairauksien keskeinen riskitekijä. Farmakologia – homeopatia on lumehoitoa. Ja niin edelleen.
Tutkijoiden konsensus voi aina olla väärässä mutta jos sitä lähdetään kyseenalaistamaan, kannattaa itsekritiikin lisäksi olla varautunut todella raskaalla todistusaineistolla. Omat henkilökohtaiset kokemuset ovat ehkäpä se huonoin vaihtoehto. Jos kyseessä on varsinainen konsensuslauselma, siitä käy yleensä ilmi tutkimukset joihin se perustuu mutta myös se, miksi ne on sisällytetty ja toiset jätetty pois. Jos tutkijoiden yksimielisyyttä halutaan lähteä haastamaan, tulee se tehdä samanlaisella todistusaineiston tasolla.
Konsensuslauselmat tuskin koskaan edustavat jokaisen kirjoittajaluettelossa olevan kirjoittajan henkilökohtaista mielipidettä 100-prosenttisesti. Lopputulos on “keskiarvo” heidän parhaasta yhteisestä näkemyksestään. Yksi olennainen seikka, johon vielä kannattaa kiinnittää huomiota on konsensuksen muuttuminen ajan kuluessa. Lauselmat päivitetään yleensä tietyin väliajoin, jolloin mukaan otetaan aina mahdollisimman hyvin ajan tasalla oleva tieto. Jos se näyttää pysyvät samana vuodesta toiseen, on todennäköistä että tutkijoiden yksimielisyys on oikeassa.
Abraham Lincolnin väitetään sanoneen vapaasti kääntäen sen suuntaista, ettei kaikkia ihmisiä voi huijata kaiken aikaa. Tästä voidaan vääntää melko hyvin tieteellistä konsensusta kuvaava lause:
Osa tutkijoista voi olla väärässä kaiken aikaa ja kaikki tutkijat voivat olla väärässä hetken aikaa. Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan voi olla väärässä kaiken aikaa
Konsensuksen määritteleminen tieteelliseksi auktoriteetiksi on makuasia ja riippuu myös siitä, yhdistääkö siihen jotain negatiivisia mielikuvia. Itse en sitä käyttäisi, vaan puhuisin edelleen vain asiantuntijoista. Onko asiantuntijoiden yksimielisyyteen vetoaminen silti argumentointivirhe, kuten joskus esitetään?
Ei ole.
Auktoriteettiin vetoaminen kuuluu laajaan, niin kutsuttujen epämuodollisten argumentointivirheiden (engl. ‘informal fallacies’) joukkoon. Se kattaa sellaiset argumentointivirheet, jotka ovat kyllä näennäisesti loogisia mutta ainoastaan tietyssä asiayhteydessä. Vertailukohtana on muodollisten argumentointivirheiden joukko, jotka ovat loogisesti täysin väärin asiayhteydestään riippumatta.
Otetaan pari esimerkkiä:
Väite P on oikein, koska sen sanoo lääkäri
Jos esimerkin lääkäri on asiassa P tieteellistä konsensusta vastaan, kyseessä on tyypillinen auktoriteettiin vetoamisen virhepäätelmä. Syy on siinä, että ensinnäkin oletetaan kyseisen lääkärin koulutuksen ja kokemuksen kattavan kaiken aiheeseen liittyvän olennaisen tiedon. Toisekseen, kyseessä on vain yksi lääkäri ja jos sana riittää, vastapuolella voidaan etsiä kaksi tai useampia lääkäreitä kertomaan toinen mielipide. Kolmanneksi, voi olla ettei kyseinen lääkäri ole tehnyt minkäänlaista alan tieteellistä tutkimusta (kts. asiantuntijuuden urapolku). Tällöin hänen mielipiteensä on altis kaikille niille harhoille, jotka nimenomaan tieteellisessä tutkimuksessa pyritään minimoimaan. Toinen esimerkki:
Väite P on todennäköisesti oikein, koska sen sanoo alan A tutkijoiden konsensus perustuen tutkimusaineistoon Y-X
Nyt kyseessä on oikeaoppinen tapa vedota auktoriteettiin (vaikka sitä ei tieteen tapauksessa auktoriteetiksi kutsuttaisikaan). Tämä perustuu siihen, että ensinnäkään ei sanota suoraan että “väite ON näin”, vaan otetaan huomioon se että tieteessä on olemassa vain todennäköisyyksiä. Toisekseen, viitataan useaan alalla pitkään toimineeseen asiantuntijaan, jolloin heidän keskimääräinen näkemyksensä painaa vaakakupissa enemmän kuin yksittäiset eriävät mielipiteet. Kolmanneksi, annetaan vielä loppuun viitteet, joihin konsensus perustuu. Jos näiden jälkeen konsensus halutaan haastaa, tulee vähintäänkin esittää saman tasoinen vastakkainen näyttö.
Jälkimmäinen on esimerkki siitä, kuinka terve skeptikko voi oikeaoppisesti vedota “auktoriteettiin”. Kun puhutaan asioista joita tieteellä voi tutkia, on täysin oikein tarkastella mitä sen alan tutkijat ovat asiasta mieltä. Tällaisessa asiayhteydessä kyseessä ei ole argumentointivirhe taikka auktoriteettiusko, vaan terve auktoriteetin kunnioittaminen.
- Tieteessä asiantuntijuus karttuu vuosien mittaan ilman ylärajaa
- Yksittäisten alan asiantuntijoiden yhtenevä näkemys muodostaa tieteellisen konsensuksen, joka on hyvä paikka lähteä etsimään tietoa
- Konsensus voi olla väärässä mutta sen osoittamiseksi tulee esittää vähintään samantasoista todistusaineistoa kuin millä konsensus on muodostettu
- Alan asiantuntijoiden konsensukseen vetoaminen ei ole argumentointivirhe tai osoitus “auktoriteettiuskosta”, vaan tervettä auktoriteetin kunnioittamista
Oma selvennys: itse en ole edellyt akateemisella urapolullani edes tasolle kaksi, joten olen vielä kaukana mistään asiantuntijuudesta enkä ole itsenäinen alan tutkija. Olen perehtynyt aiheeseeni sen verran että uskallan ottaa siihen kantaa mutta tiedostan kirjallisuudessa olevan vielä valtava määrä minulle tuntematonta aineistoa. En myöskään ole logiikan tai argumentaatioteorian asiantuntija, joten ylläoleva teksti voi sisältää virheitä.
