Keskusteltaessa tieteellisen tutkimuksen tärkeydestä, törmää usein varsin epätoivoisiin vastaväitteisiin. Aikaisemmassa kirjoituksessani käsittelin hieman yhtä niistä; “Tiede ei tiedä kaikkea”. Toinen, yhtä tietämättömän hätähuuto on otsikossakin esiintyvä “Tiede on ollut ennenkin väärässä”. Sen tarkoituksena on vähätellä tutkimustiedon merkitystä ja joskus tueksi heitetään konkreettisia esimerkkejä, kuten maapallon litteys, geosentrinen maailmankaikkeus (Aurinko kiertää Maata), asbesti, tupakka tai sikiöiden epämuodostumia aiheuttanut talidomidi-lääke. Joskus jatketaan, että jonain päivänä vielä nauramme näille nykyisille käsityksillemme. Onkohan näin?
Tässäpä hauska fakta: lähes mikään näistä yleisimmistä esimerkeistä ei ole tieteen tuotosta. Ainakaan sellaisena, kun tiede nykyään mielletään. Koko argumentti perustuu väärinkäsitykseen.
Selkeytetään heti alkuun, mistä puhutaan: tiede on menetelmä. Jos siis tarkkoja ollaan, kun väitetään tieteen olevan väärässä, tulee esittää jotain tieteenfilosofista kritiikkiä tieteen metodologiaa kohtaan. Arkisemmissa yhteyksissä yleensä kyse ei olekaan tästä, vaan siitä että tutkijat ovat joskus päätyneet tuloksiin jotka ovat myöhemmissä tarkasteluissa osoittautuneet virheellisiksi.
Pysähdytäänpä miettimään tätä hetkeksi.
Tutkijat siis tekevät tutkimusta. He keräävät aineistoa, muodostavat hypoteesin ja testaavat sitä jollakin kokeellisella menetelmällä. Ehkä heillä kuitenkin on menetelmissään puutteita tai heidän käyttämänsä aineisto ei sovi juuri kyseisen hypoteesin testaamiseen. He kuitenkin muodostavat jonkinlaisen johtopäätöksen ja julkaisevat tuloksensa muiden arvioitavaksi.
He ovatkin väärässä.
Tarkoittaako tämä nyt siis sitä että tieteeseen ei voida luottaa ja sen sijaan esimerkiksi kokemusperäinen tai vaikkapa hengellinen pohdinta on luotettavampi tapa kerätä tietoa maailmankaikkeudesta?
Ei tietenkään.
Tutkijoiden erehtyvyys ja erimielisyydet kuuluvat tieteelliseen menetelmään, jolla totuutta etsitään. Kun erimielisyyksiä esiintyy, se tuodaan sen esiin. Parhaimmillaan ne ratkeavat muodostamalla vahvempia hypoteeseja käyttäen parempaa aineistoa ja luotettavampia menetelmiä. Tulokset julkaistaan ja laajempi tiedeyhteisö arvioi, onko uusi tieto uskottavampaa kuin aikaisempi. Jos on, se korvaa aikaisemman tuloksen osana tieteellistä tutkimustietoa. Näin tiede etenee.
Jos argumentoidaan että “Tiede on ennenkin ollut väärässä” ikään kuin se osoittaisi tieteellisen menetelmän epäluotettavaksi, se on kuin sanoisi että koska kerran yksi timpuri ampui naulapyssyllä lattialistan vinoon, kyseisessä talossa ei kannata asua.
Reiluuden nimissä on kuitenkin todettava, että tämän argumentin esittäjät eivät oman kokemukseni mukaan yleensä tarkoita mitään pieniä juttuja. He myöntävät, että joskus yksittäiset tutkimustulokset voivat olla ristiriidassa. Argumentti onkin tarkoitettu niitä Isoja Juttuja kohtaan. Miten voimme luottaa nykyiseen tieteeseen kun ennenkin on oltu ISOSTI väärässä?
“Luultiinhan sitä joskus että maapallo on litteä! Siitäs sait, senkin ahdasmielinen skeptikko!”
Se on totta. Maapallon litteys ei kuitenkaan koskaan ollut varsinaisesti tieteellisen tutkimuksen tulosta. Se oli lähinnä uskonnollis-mytologista perimätietoa. Aina kun maapallon muotoa on tutkimalla tutkittu, pyöreydestä on saatu viitteitä jo antiikin Kreikassa. [Tarkennus 31.3.16: litteä maa on kuulunut monien eri uskontojen perusmytologiaan mutta vastoin yleistä myyttiä, keskiajan Euroopassa tiedettiin jo laajalti maapallon olevan pyöreä. Kts. kommentit]
“Mutta hah, hölmöt tiedemiehet keskiajalla luulivat Auringon kiertävän maata!”
Sekin on totta. Mutta kuten litteä Maa, geosentrinen käsitys maailmankaikkeudesta nojasi hyvin pitkälle uskontoon. Se sopi mainiosti Raamatun kirjoituksiin, joten Nikolaus Kopernikus (1473-1543) kohtasi voimakasta vastarintaa yrittäessään tuoda julki teoriaansa siitä että Maa kiertäisikin Aurinkoa. Vastustustajat yrittivät kyllä tarjota omia tutkimustuloksiaan mutta merkittävä osa tuli papiston suunnalta. Kuinka tätä voidaan mitenkään käyttää argumenttina nykyisen tieteen kritiikissä? Suurimmassa osassa sivistysvaltioita, papeilla ei ole enään mitään sanavaltaa siinä, mikä on tieteellistä faktaa ja mikä ei.
Vaikka vastustus olisikin tullut tiedeyhteisön sisältä, on äärimmäisen tärkeää huomata että tieteellinen menetelmä on kehittynyt vuosisatojen aikana valtavan paljon. Antiikin aikoina jopa kirjoittamistakin tärkeämpi taito oli suullinen. Silloin muodostettiin keskustelun, eli dialektiikan perinne, joka on säilynyt vielä tähänkin päivään saakka ja näkyy mm. tohtoreiden väitöstilaisuuksissa. Dialektiikan rinnalla tärkeimäpänä pidettiin retoriikan, eli puhetaidon osaamista. Antiikin aikana mm. Platon väheksyi kirjoitetun tiedon merkitystä sillä hän katsoi sen heikentävän ihmisten muistia. Kirjoitus ei myöskään pystynyt puolustamaan itseään kritiikkiä vastaan. Onneksi osa antiikin tiedosta on kuitenkin kuitenkin kirjoitettu talteen ja säilynyt meille saakka.
Antiikin perinteet säilyivät aina 1100-luvulle saakka, jolloin ensimmäisiä yliopistoja perustettiin Eurooppaan. Silloinkin ne nojasivat pääasiassa uskonnollisiin tai antiikin auktoriteetteihin. Uutta tietoa ei juurikaan etsitty, vaan yliopistoissa keskityttiin tutkimaan vanhoja tekstejä. Vallalla oli ns. hermeettinen perinne, eli tieto pyrittiin pitämään harvojen oppineiden keskuudessa. Sitä ylläpidettiin mm. käyttämällä latinaa, jota rahvas ei ymmärtänyt. Tämä alkoi murtua kunnolla vasta 1400-luvulla kirjapainon keksimisen myötä. Yliopistojen rinnalle nousi erilaisia tieteellisiä seuroja, joiden piiristä nousi tärkeitä tiedemiehiä, kuten edellä mainittu Kopernikus.
Ensimmäinen ei-kaupallinen tieteellinen julkaisusarja Philosophical Transactions perustettiin 1665 Englannissa. Vasta siinä otettiin käyttöön nykyäänkin tärkeä vertaisarviointi. Yliopistoissa ja tieteellisissä seuroissa tehtiin siis vertaisarvioimatonta tiedettä kokonaista 500 vuotta. Tieteelliset löydöt muodostuivat hyvin eri tavalla, kuin nykyään. “Ennenkin ollut väärässä” tältä ajalta ei vastaa nykytilannetta juuri millään tavalla. Isaac Newton (1642-1726) teki kuuluisaksi lauseen, joka kuvastaa tieteen rakentumista aina aikaisemman tiedon päälle, eli kumuloitumista:
“Jos olen nähnyt muita kauemmas, se johtuu siitä, että olen seissyt jättiläisten olkapäillä”
Jättiläiset olivat kuitenkin 1600-luvulla paljon lyhyempiä kuin nykyään. Jos sanotaan että tiede on ennenkin ollut väärässä, tulee ottaa aina huomioon, minkälaisen pohjan päälle se on rakentunut. Kun keskiajalla tieteen tekeminen oli mitä oli, on täysin ymmärrettävää että virheellisiäkin tuloksia tuli. Nykypäivän tiede on kasvattanut paljon pidemmät juuret, joten sitä ei ihan pienet tuulet hetkauta.
1600-luvun alussa sai myös alkunsa tieteenfilosofinen suuntaus nimeltään induktivismi. Karkeasti yksinkertaistaen, sen mukaan tieteen etenemiseen riitti kun tehtiin havaintoja tietyissä olosuhteissa ja niistä sitten muodostettiin johtopäätöksiä jotka voisivat päteä laajemminkin. Se on hyvä periaate mutta nykyään tiedämme, ettei se riitä. Tähän muodostui tärkeitä tarkennuksia mutta vasta 1900-luvun alussa tehtiin seuraava mullistava tieteenfilosofinen läpimurto. Karl Popper (1902-1994) muodosti falsifikaatioperiaatteena tunnetun käsitteen, jonka mukaan selitykset ovat tieteellisiä vasta sitten, kun ne voidaan osoittaa vääräksi (= falsifioida). Parhaat tieteelliset teoriat ovat sellaisia, joita on testattu monin eri tavoin mutta ne säilyttävät voimansa.
Vuosina 1600-1900 muodostetut tieteelliset teoriat on tehty aikana ennen popperilaista tiedekäsitystä, joten niitäkään ei voi verrata nykypäivän tilanteeseen. Jos sanotaan tältä ajalta, että “tiede on ollut ennenkin väärässä”, käyttäen aikaisempaa taloesimerkkiä, se on kuin sanoisi että koska 1800-luvulla rakennetut talot olivat vetoisia paikkoja, nykyiseenkään talonrakennustekniikkaan ei voi luottaa.
Entäpä kamalat esimerkit, kuten talidomidi? Sehän tuotiin markkinoille 1957 mm. raskaudenaikaisen pahoivoinnin helpottamiseen ja hyvin nopeasti sen jälkeen alkoi ilmetä sikiöiden epämuodostumia.
Aivan hirvittävä tapaus. Mutta oliko tiede väärässä? Ei. Ainakaan 2000-luvun tiede.
Kliininen lääketiede oli talidomidin aikaan vasta lapsenkengissään. Lääkkeiden valvonta oli alkeellista, eikä lääkkeiltä edellytetty lähellekään sellaisia turvallisuus- ja tehotutkimuksia kuin nykyään. Itse asiassa juuri tästä tapauksesta otettiin oppia ja lääketieteellisten tutkimusten valvontaa kiristettiin merkittävästi. Vasta vuonna 1964 maailman lääketieteellisten seurojen kattojärjestö World Medical Association kokoontui Helsingissä ja muodostettiin nk. Helsingin julistus (The Helsinki Declaration), jossa annettiin tarkat vaatimukset kliinisille tutkimuksille. Ne ovat sitovia vielä tänäänkin.
Yhteiseurooppalainen lääkkeitä valvova viranomaisorganisaatio, European Medicines Agency on perustettu vasta 1995. Siihen asti lääkkeiden myyntiluvista päätettiin maakohtaisesti vaihtelevien vaatimusten mukaan.
Entäpä muut kamaluudet? Lääkefirmat vääristelevät tuloksiaan! Asbesti, tupakka, elintarvikkeet!
Totta sekin. Kaikkien näiden vaiheiden jälkeen, tieteen tekemistä pitää edelleen kehittää. Vuodesta 2007 eteenpäin kaikki kliiniset tutkimukset tulee olla etukäteen rekisteröitynä. Projekti yskähtelee mutta viranomaiset kiristävät vaatimuksiaan jatkuvasti. Avoimuus on uusin trendi, johon sitoutuu yhä useampi lääketieteellinen järjestö. Tutkimusten seassa on vilppiä, mutta niiden paljastuminen helpottuu ja yleistyy jatkuvasti. Asbestin vaarallisuudesta oli ensimmäisiä havaintoja jo muinaisten roomalaisten aikana mutta se oli vasta 1900-luvun tiede joka sen lopullisesti osoitti. Sama koskee tupakkaa – tutkijat kyllä havaitsivat merkkejä sen haitallisuudesta jo varhain mutta tupakkayhtiöiden vääristelemä pseudotiede hidasti sen etenemistä vuosien ajan. Lopulta oikea tiede voitti. Ja mitä elintarvikkeiden turvallisuuteen tulee, esimerkiksi Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen EFSA on perustettu vasta 2002.
Katsotaanpa tätä kokonaiskuvaa. Onko tiede ollut väärässä?
Muistetaan jälleen ihan ensiksi että tiede on menetelmä. Se on edennyt pitkän matkan aina antiikista nykypäivään muuttuen jatkuvasti paremmaksi. Virheiden tekeminen on kuulunut asiaan aina mutta niistä on opittu. Totta kai nykypäivän mittapuulla satojen vuosien takainen tiede on ollut huonompilaatuista ja sen aikaiset tutkijat päätyneet vääriin johtopäätöksiin. Mutta me tiedämme sen vain siksi, että seisomme näiden väärässä olleiden jättiläisten harteilla ja näemme pidemmälle. Tieteellinen tieto kumuloituu aina aikaisemman päälle. Tieteen kehitys ei siten ole täysin sattumanvaraista. Emme varmasti koskaan tule yhtäkkiä siihen tulokseen että ihmisellä ei olekaan keuhkoja – siispä kaikki tämänhetkinen tietomme hengityselinsairauksista onkin turhaa.
Kun tiede etenee, tulee yhä epätodennäköisemmäksi että jotkin vanhoista perustavanlaatuisista havainnoista olisivat niin vääriä että kaikki niiden varaan ripustettu tietämys onkin yhtäkkiä turhaa. Ja vaikka näin olisikin, se olisi tutkijoille riemuisin päivä koskaan – uusi maailma tutkittavaksi.
Tulemmeko joskus nauramaan nykyiselle tiedollemme?
Sitä ei voi kukaan tietää. Elämme jo nyt uusien tieteen tekemisen menetelmien murrosta. Ehkä ajattelemme tulevaisuudessa, että 2000-luvun molemmin puolin elettiin osittain tietämättömän tieteen aikaa. Tulevaisuuden tiede ei kuitenkaan tule olemaan mitään täysin erilaista, vaan paranneltu versio nykyisestä. Todennäköisesti vertaisarviointi ja tulosten julkaisu tulee olemaan nykyistä avoimempaa. Ehkä joukkorahoituskin suositumpaa.
Parhaillaan harteillemme kiipeää seuraavien tutkijoiden sukupolvi katsomaan vieläkin pidemmälle.
Tiivistelmä:
- “Tiede on ennenkin ollut väärässä” on yleinen argumentti, jolla yritetään usein väheksyä tieteellisen tiedon merkitystä
- Se on kuitenkin äärimmäisen tietämätön, sillä nykypäivän tiede on kehittynyt parin tuhannen vuoden aikana jatkuvasti paremmaksi ja paremmaksi. Tulevaisuuden tiede tulee olemaan tarkennettu versio nykyisestä – ei mitään täysin erilaista
- Aikaisemmista virheistä on otettu opiksi ja kehitetty paitsi parempia tutkimusmenetelmiä, myös valvontaa ja tutkimuksen säätelyä
Käytettyjä lähteitä ja lisälukemista:
Tieteellisten julkaisujen ja perinteiden historiaa: Julkaise tai tuhoudu! – Johdatus tieteelliseen viestintään
Tieteenfilosofian historiaa: What is this thing called science?
(Kuvan lähde)
”Tiede on ollut ennenkin väärässä”.
Heh, muistan kun joskus parikymmenttä vuotta takaperin väittelin ydinvoimasta jonkun humanistityttösen kanssa. Hän sanoi juuri noin ja vastasin: “On se hyvä, ettei humanistinainen voi olla väärässä”.
Samoin eräs matemaattisesti lahjakas ystäväni vähätteli myös: “eikö tuo alkuräjähdysteoria ole täyttä paskaa, tulevaisuudessa ne nauraa näille meidän käsityksille”.
Oma käsitykseni oli, ja on, että pikemminkin tulevaisuudessa voidaan arvostaa monia nykyajan käsityksiä maailmankaikkeudesta. Mielestäni nuo vähättelevät kommentit tulevat yleensä niiltä, jotka eivät luonnontieteitä tunne.
Alkuräjähdysteoria ennusti matemaattisesti ns. kolmen kelvinin taustasäteilyn, joka pystyttiin myöhemmin kokeellisesti havaitsemaan. Todellinen teoreettisen fysiinkan riemuvoitto.
Itse kun aikoinaan perehdyin fysiikan ja tähtitieteen historiaan, niin ennemminkin ihmettelin kuinka niin vaatimattomilla laitteistoilla ja taustatiedoilla päästiin nerokkailla laskelmilla ja päätelmillä hyviin lopputuloksiin. Yksi mikä jäi mieleeni on ns. Jupiterin kuiden käyttäminen kelloina ja kun ne “jätättivät” tai “edistivät” päästiin käsiksi siihen, että valonnopeus on äärellinen. Wikistä löytyy:
“Vuonna 1679 Ole Rømer laski Jupiterin kuista tekemiensä tutkimusten pohjalta valon nopeudeksi 225 000 km/s. Tuloksessa on lähes 30 %:n virhe, mutta Rømerin tutkimus valonnopeudesta on erittäin merkittävä, koska se sisälsi ensimmäiset vakuuttavat todisteet siitä, että valonnopeus on äärellinen. Englantilainen tähtitieteilijä James Bradley pääsi vuonna 1778 valonnopeuslaskelmissaan jo huomattavasti lähemmäs oikeaa tulosta kuin Rømer: 294 995 km/s.[2] Vuonna 1704 myös Isaac Newton perehtyi Rømerin tutkimuksiin, ja laski ajaksi, jonka valo kulkee Auringosta Maahan 7-8 minuuttia. [4] Oikea arvo on 8,3 minuuttia.[5]”
Mitä tulee tähän Newtonin lausahdukseen:
“Jos olen nähnyt muita kauemmas, se johtuu siitä, että olen seissyt jättiläisten olkapäillä””
Olen joskus kuullut väitteen, että Newton puhui yksikössä “jättiläisen” ja viittasi tällä syntymävuotenaan kuolleeseen Galileihin.
Elontieni varrella olen siis törmännyt samoihin haasteisiin selvittää tieteen olemusta sitä vähemmän tunteville, vaikka varsinainen tieteentekijä en koskaan ole ollutkaan.
No, näissä ravitsemusdebateissa olen täällä “vaihtoehtopuolella”.
“Tutkijat siis tekevät tutkimusta. He keräävät aineistoa, muodostavat hypoteesin ja testaavat sitä jollakin kokeellisella menetelmällä. Ehkä heillä kuitenkin on menetelmissään puutteita tai heidän käyttämänsä aineisto ei sovi juuri kyseisen hypoteesin testaamiseen. He kuitenkin muodostavat jonkinlaisen johtopäätöksen ja julkaisevat tuloksensa muiden arvioitavaksi.”
Juuri tähän edelliseen pitäisi tieteentekijöiden pystyä ravitsemuskeskustelussa paneutumaan. Mutta eipä siitä tällä kertaa enempää.
Sami Uusitalo
Dipl. ins. Espoo
“Juuri tähän edelliseen pitäisi tieteentekijöiden pystyä ravitsemuskeskustelussa paneutumaan. Mutta eipä siitä tällä kertaa enempää.”
Juuri näin he tekevätkin, kaiken aikaa. Se, että tulokset eivät miellytä jotakuta jonka oma kokemus on kys. henkilön mielestä alfa & omega on … no, sitten vain voivoi.
Kiitokset Samille ja Mielle kommenteista!
Jos kuitenkin Samin esimerkkiä noudattaen, ei mennä tällä kertaa varsinaisesti ravitsemuskeskusteluun. Sitä on käyty niin monilla eri kommenttiosioilla ja tässäkin blogissa sopii jonkun muun kirjoituksen kontekstiin- Pysytään tässä vähän lähempänä tämän kirjoituksen aihetta, eli tieteenfilosofiaa ja -historiaa 🙂
Samin esimerkit ovat mainioita ja on hyvä, että olet puolustanut tieteen tekemistä. Huomauttaisin kuitenkin siitä, että jokaisen tieteenalan viitekehyksessä tulee olla hyvin tarkkana käytettävistä termeistä, menetelmistä ja hypoteeseista. Ja tietenkin niistä rakentuvista paradigmoista.
On selvää, että matematiikan jälkeen ehkäpä juuri fysiikka ja siihen nojaava mekaniikka ovat luonnontieteiden “kovimmasta” päästä. Siellä syyt ja seuraukset ovat selkeitä ja tutkimusdatasta on mahdollista vetää verrattaen selkeitä johtopäätöksiä. Olkootkin niin, että jos hypoteesi on tietyn alkeishiukkasen olemassaolo, sen testaamiseen täytyy rakentaa miljardeja maksava hiukkaskiihdytin. Sen avulla saa aikaan sellaisia tilastollisen merkittävyyden suuruusluokkia, että muut tieteet vain haaveilevat niistä.
Nämä muut tieteet eivät kuitenkaan toimi lainkaan samalla tavalla. Esimerkiksi historiantutkimuksessa kokeellisella tutkimuksella on pienempi rooli. Samoin yhteiskuntatieteissä. Ne ovat silti varsin tärkeitä ja päteviä tieteenaloja.
Biolääketieteellinen tutkimus (johon voidaan katsoa kuuluvan myös ravitsemustiede) on jossain näiden esimerkkien välissä. “Pehmeämpi” tiede, kuin fysiikka mutta “kovempi” kuin osa humanistisista tieteistä. Syyt ja seuraukset ovat hyvin paljon epäselvempiä ja tutkimusnäyttö sotkuisempaa. Jos siis tehdään tiedettä tällä saralla, on erittäin tärkeää olla hyvin perillä alan omista perustiedoista ja menetelmistä, joilla ne on muodostettu.
Näistä olisi tärkeä olla perillä myös silloin kun näitä tieteitä ja tieteen tekijöitä kritisoidaan.
Joko saat seuraavaan bloggaukseen tynnyristä?
Kiitos kysymästä, mutta en osaa vielä sanoa koska on julkaisuvalmis 🙂
“Maapallon litteys ei kuitenkaan koskaan ollut varsinaisesti tieteellisen tutkimuksen tulosta. Se oli lähinnä uskonnollis-mytologista perimätietoa.”
Koen tarvetta tarkentaa, että koko ajatus siitä, että keskiajalla olisi uskottu Maan olevan litteä, on keksitty vasta uudella ajalla. Se oli uuden ajan älykköjen tapa pilkata menneen ajan ihmisiä. Litteään Maahan ei siis uskottu sen enempää sekulaareista kuin uskonnollisistakaan syistä. Keskiajan uskonnolliset kirjoittajat eivät enimmäkseen sanoneet Maan muodosta mitään. Ne, jotka sanoivat, pitivät sen pallomaisuutta itsestään selvänä.
Aiheesta ks. esim. Stephen Jay Gouldin “Dinosaurus heinäsuovassa”.
Kiitoksia arvon kulttuurihistorijoitsijalle tarkennuksesta! Lisäsin huomion tekstiin 🙂
Olen itsekin kuullut tuosta, vaikka en ole Gouldin kirjaa lukenut. Enkä nytkään perehtynyt aiheeseen riittävän tarkasti. Jätin kuitenkin tarkoituksella toteamuksen hieman epämääräiseksi, sillä siitä tuskin on kiistaa, etteikö litteä maa olisi kuulunut monien muiden uskontojen mytologiaan, kristittyjen ulkopuolella? Siksi myös totean, että aina kun asiaa on todella tutkittu, pyöreys on käynyt nopeasti ilmi.
Mitä mieltä olet geosentristä maailmankaikkeutta koskevasta käsityksestä?